tiistai 6. joulukuuta 2016

99 vuotta kohtalon kelloja





On oltava kiitollinen joka vuodesta, jonka Suomi voi elää vailla miehitystä ja totaalista kaaosta. En kieltämättä aseta rimaa enää kovin korkealle, mutta ajan merkit osoittavat aina vain huonompia aikoja kohti. Siispä se, ettei Suomessa ole vielä sisällis- ja rotusotaa on hyvä asia. 99 vuotta on tullut täyteen ja tuntuu kuin Suomi lähenisi samaa kohtaa syklissä, joka johti kevään 1918 verilöylyyn. Toivon vilpittömästi olevani väärässä. Ymmärrän kuitenkin niitäkin, jotka jopa kaipaavat välienselvittelyä: parempi kertarysäys kuin ainainen kituutus. Puhdistavan väkivallan ajatus houkuttelee, mutta epäilen sellaisen onnistumista ja oikeutusta. Tragedia se on aina.

Tätäkin kirjoittaessa on ympäri pääkaupunkiamme ollut monen eri poliittisen tahon mielenilmausta. 612-soihtukulkue on järjestetty kolmatta kertaa peräkkäin, ja se on ollut nousevan oikeiston näkyvin itsenäisyyspäivän traditio. Osallistujamäärät on mitattu sadoissa ja toivon mukaan mitataan tulevina vuosina tuhansissa. Vaikka marssi on tunnustukseton, on se profiloitunut vahvasti laitaoikeiston tempaukseksi. Se on sinällään ikävää, sillä tähän asti ei ole ollut mitään tavallisia isänmaallisia kansalaisia yhteen kokoavaa tapahtumaa. Eliitillä on linnanjuhlansa, ja kuitenkin 612 nimenomaan jakaa tavallisia ihmisiä enemmän kuin se tuo yhteen. Tämä on väistämätön seuraus nykytilanteessa, jossa Suomeen on muodostunut kaksi vastakkaista poliittista leiriä. On mahdotonta luoda neutraalia tilaisuutta, sillä kansallismielisyys ei ole enää oletusasetus eikä neutraalia. Isänmaallisuus ei ole sekään entisensä, kun se on uudelleenmääritelty punikkien taholta irvikuvakseen.

Mitä isänmaallisuus sitten onkaan? Se ei ole monikulttuurisuutta, suvaitsevaisuutta eikä monietnisyyttä. Se ei ole pasifismia eikä avoimia rajoja. Se ei tasan tarkkaan ole uskollisuutta eduskunnalle ja perustuslaille. Se ei ole kansainvälinen sopimus eikä byrokraatin tosite. Isänmaallisuus on veren ja hengen yhteyttä Suomen maahan, kansaan ja perintöön. Maa on luontomme metsineen ja järvineen, kovine kallioineen. Kansa on me itse, riitaisena ja rappeutuneenkin. Perintö on historiamme ja koko kulttuurimme. Me olemme eurooppalaisia ja valkoisia, mutta emme vain kumpaakaan. Puhumme Suomea ja olemme kuin suomalaiset. Kuitenkaan emme ole vain kielemme ja luonteenpiirteemme. Suomalaisuus ei ole osiensa summa, se ei ole yhtälö. Se ei ole arvoitus, sillä arvoitus voidaan ratkaista. Suomalaisuus on viime kädessä mysteeri. Se on kaikkea konkreettista, mutta meidät yhdistävä side on näkymätön. Suomalaisuus on kohtalo ja isänmaallisuus tuon kohtalon tunnustamista.

Sillä hetkellä, kun suomalaisuudelle luodaan määritelmä, on peli jo menetetty. Puhun uskonnollisin termein, sillä kohtalosta ei voida puhua eksaktisti. Se on jotakin, johon joko uskoo tai ei. Tämän päivän Suomessa vallitsee kaksi tarinaa. Olemme me, jotka vielä luemme itsemme siihen ikiaikaiseen jatkumoon, jossa Suomen itsenäistyminen oli vain yksi osa. Sitten ovat he, jotka eivät edes usko kohtaloon ja tarinoihin. Heille Suomen historia on valikoituja paloja sosiaalidemokratiaa ja mihin muotoon tahansa muovautuvaa vahaa. Ennemmin tai myöhemmin tämä voi johtaa vain yhteen asiaan: Suomi lakkaa olemasta. Ei ole enää kohtaloa, sillä se on olemassa, jos siihen uskotaan. Ei olisi enää suomalaista kansaa. Vielä tällä hetkellä on kansa, joka on poliittisesti jakautunut. Jonain päivänä on kaksi kansaa, joilla on eri kohtalonsa. Jos näin käy, olkoon niin. Minä en sitä kuitenkaan halua. Tämä maa yhdistettiin vaivoin monista heimoista. Tämä maa selvisi sisällissodasta ja on kestänyt lukemattomat idän petojen rynnistykset. Jäämme katsomaan, selviääkö se modernismista. Olen toiveikas kuten aina, mutta en optimisti.

Toivotan kanssasuomalaisilleni hyvää itsenäisyyspäivää. Muistakaa, että kaikesta synkistelystä huolimatta, ei maamme ole koskaan ollut samanmielisten kerho. Se on aina elänyt erilaisten poliittisten virtojen koskessa, tänä päivänä ristiriidat ovat vain kärjistyneet. Mutta historian ei tarvitse toistaa itseään, se ei ole kiskoille asetettu juna. Yksilöllisistä valinnoista rakentuu se verkko, josta myöhemmin yrittävät tutkijat kammioissaan saada selkoa. Teoilla, myös sinun teoillasi on väliä. Maamme on aina ollut ristiriitainen paikka joka asiassa, ja isänmaallisuutta on rakastaa maataan tästä huolimatta tai pikemminkin juuri siksi. Hyvä ystäväkin on joku, jonka hyväsyy karvoineen päivineen. Hänelle säilyy uskollisena, vaikka mikä tulisi. Arvostakaamme Suomea kaikesta siitä, mitä se on.

Vaikeaa se on, tiedän.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Viimeinen suuri kommunisti

Jaahas, blogin avaamisesta on kaksi vuotta muuten. Tai kaksi vuotta ja kuukaisi noin suunnilleen. Hassua, etten edes huomannut asiaa. No, eipä mitään, homma jatkuu kuten ennenkin.

...

Kuubalaisdiktaattorin poismeno on symbolinen päätös sille aikakaudelle, joka alkoi Berliinin muurien murtuessa 1989. Kylmästä sodasta tultiin historian loppuun, kunnes kaikki alkoikin alusta. Muukalaisten ja terrorismin aalto, Brexit ja Trump, nyt Fidel. Taistelevan kommunismin viimeinen reliikki painui manan majoille ja sen myötä astumme uuteen aikaan. Se on epätoivon, kaaoksen ja lähestyvän tuhon aikaa, voitoista ei ole minkäänlaisia takeita. Kansallisvaltiot voivat kokea renessanssin tai sitten eivät. Länsimaailma voi nousta tai sitten ei. Ajan hengen muutos on kuitenkin tiivistymässä miltei käsin kosketeltavaksi ja voin kuulla ilmassa kuiskauksia kiinalaisesta kirouksesta: ”toivottavasti saat elää mielenkiintoisia aikoja”.

Hetkeksi olisi kuitenkin hyvä pysähtyä ajattelemaan tuota latinalaisen Amerikan sissiä, imperialismin vastaisen vastarinnan ääniä ja kasvoja. Oikealla hänet on tyypillisesti tuomittu jyrkin sanoin, siinä missä häntä vasemmistossa usein ihaillaan salaa taikka avoimesti. Salaa ehkä siksi, että on kenties noloa demokratiauskovaiselle lässyttäjälle nähdä sittenkin jotain hyvää rautaotteisessa yksinvaltiaassa. Itse näen hänet ristiriitaisena hahmona. En osaa pitää häntä tyrannina, ainakaan jos vertailukohtana ovat monet muut aikalaisdiktaattorit. Jonkinlainen vertailukohta voisi olla Chilen sotilasjuntta Augusto Pinochet, joka Castron tavoin kohdisti julmaa terroria vastustajiinsa mutta pidättäytyi täysin summittaisesta väkivallasta. Siinä missä Pinochetin hallitusaika oli kaiken kaikkiaan verisempi, on yllättävää että hän luopui lopulta vallastaan vapaaehtoisesti Castron pitäessä siitä lähes loppuun saakka kiinni.

Toisin kuin monissa muissa kommunistimaissa, Kuubassa saatiin aikaan todellisia parannuksia elintasossa mitä ainakin terveydenhuoltoon tulee. Sitä pidetään yleisesti laadukkaana jopa teollistuneiden maiden standardeilla, eikä elinajanodote paljoa muusta latinalaisesta Amerikasta poikkea. Maan itse tarjoamiin tietoihin on syytä suhtautua epäilyksellä, kuten kommunisteihin yleensäkin, mutta maa ei ole koskaan ollut samanlainen katastrofi kuin monet muut sosialistimaat. On hyvä kysymys kuinka paljon Kuuban köyhyyttä voi selittää USA:n älyttömällä kauppasaarrolla ja kuinka paljon vain järjestelmän kyvyttömyydellä. Minulla ei ole kantaa, koska en tunne aihetta hyvin. Keskimäärin mielipiteet asiaan voi arvata aika hyvin sen perusteella, onko vasemmistolainen vai oikeistolainen. Joka tapauksessa on maa pysytellyt jotakuinkin pinnalla samalla, kun öljyvarantojakin omaava Venezuela on romahduspisteessä.

On osaltaan pakko ihailla sisukkuutta, jolla Castro on uhmannut Yhdysvaltoja, aikaa ja satoja CIA:n ja muiden hämärämiesten salamurhayrityksiä. Hän kieltäytyi kuolemasta, kunnes vasta vuosi 2016 koitui kohtalokseen. Hän oli komea ja vaikuttavan näköinen latinouros, jonka elävää puhetta olisi varmasti ollut suurenmoista kuulla kuubalaisen vallankumouksen kunnian päivinä. 


                             -Se todellinen partaradikaali.

Hänen aseveljensä ja aatetoverinsa Che Guevara on ollut myös intohimoja herättänyt hahmo. Hän oli kovapintainen ja taisteluvalmis mies, joka lopulta paadutti itsensä armottomuuteen. No, ainakaan pelkuriksi häntä ei voida syyttää. Hän uhrasi itsensä vallankumoukselle todellisen aatteen miehen tapaan. Hänestä löytyi ryhtiä ja selkärankaa, mikä nykyvasemmistolta puuttuu tyystin. Wanhat kommunistit olivat rautaa, sossusosialistit panevat nautaa.


Lucilla Lin kirjoitti Castron kuoleman inspiroimana suurmiehistä ja heidän ihailustaan. Tunnustaudun estottomaksi faniksi, juuri sellaiseksi joka on helppo saada suuren johtajan lumoon. Se ei vähiten johdu vain luoteestani ja tarpeestani löytää itseäni vahvempia esimerkkejä, mutta en voi olla mainitsematta asian esteettistä aspektia. Mitä tahansa rautanyrkillä hallinneista diktaattoreista voidaankaan sanoa, he tekevät syvän vaikutuksen. Onko se todella vain noloa?* Voima, uhrimieli ja urheus ovat kaikkea muuta kuin sitä ja osa Che Guevaran kaltaisten kulttia on juuri heidän omistautumisensa asialleen. Se on peräänantamattomuutta, josta tulee kaunista. Ei väliä sillä, että poliitikkona Che oli katastrofi. Hän oli taistelija. Kuka ei ihailisi ylivoimaistakin vihollista vastaan marssivaa soturia ja vastustajaansa jymäyttävää sissiä? Filosofisesti ajattelen vallan- ja voimankäytöstä Tolkienin tavoin: se on huonoin tehtävä miehelle ja kaikista huonoin niille, jotka siihen asemaan hamuavat. Mutta esteettisellä tasolla jyrkkä hierarkia johtajineen elähdyttää aivan toisin kuin egalitaariseen lässytykseen perustuva konsensus. Voi olla, että tämän tason ihailu on vallan perverssi puoli. Se puoli, joka on alttiina demagogien hyväksikäytölle, nostaen mitä vaarallisimpia ihmisiä päättävään asemaan.

En voi sanoa varauksetta ihailevani ensimmäistäkään maailmanhistorian hallitsijaa ja yksivaltiasta. Jokaisella heistä on kaapissaan sellaisia luurankoja, että ne väkisin muistuttavat ihmiskunnan yleisestä kelvottomuudesta. Miksi valtaan nousevat usein ne verenhimoisimmat? Ymmärrän tästä syystä anarkistien antipatioita, ja ainakin periaatteessa kannatan mahdollisimman paikallista vallankäyttöä. Vain siten voima ja valta ovat ihmiskasvoista ja kenties vähemmän mielivaltaista. Kuitenkin maailma ilman valtaa ja sen käyttöä on naurettava fantasia, joka ei tässä maallisessa ajassa tule toteutumaan. Se ei ole lopulta edes kaunis periaate, sillä jokainen traditionaalinen kulttuuri on pitänyt uskollisuutta ja tottelevaisuutta hyveinä. Ne mahdollistavat sodankäynnin ja sanoinkuvaamattomat julmuudet, mutta noiden miehisten hyveiden kautta on myös valtakuntia rakennettu ja puolustettu. Miehen osaan on aina kuulunut tietää paikkansa ja jollekin on kuulunut paikka korkeimmalta. Lucilla Lin puhuu tekstissään monarkiasta ja hänen argumenttinsa vallan periytyvyydestä on tenhoava, sillä verivelvollisuuden siteellä valtaistuimeensa sidottu monarkki voisi suhtautua hallitsemiseen varsin eri tavoin kuin sellainen, joka on tilaisuutta vesi kielellä elämänsä sivu kärkkynyt.

*Noloudesta tuleee mieleen eräs anekdootti: katsoessani uutisia isäni kanssa, haastateltiin Kiinaa sivuavassa jutussa nuorta kiinalaismiestä, joka vilpitön hymy kasvoillaan hehkutti maansa suuruutta ja mahtavuutta. Puhkesimme spontaaniin nauruun. Emme niinkään siksi, että miekkosen näkemys Kiinasta saattoi olla yksipuolinen. Nauroimme hänen lapsenmieliselle asenteelle, jollainen on meille niin vieras. Onko kuitenkin niin, että hän on nolo vai niin että olemme vieraantuneet terveestä ylpeydestä? Meille on jo vuosikausia uskoteltu kuinka naurettavaa kansallismielisyys on. Kenties olemme niin väsyneitä itseemme, että kaikki muut normaalilla itsetunnolla varustetut kansakunnat näyttäytyvät harhaisina ja noloina. Siksi emme osaa oikein suhtautua siihen, että monissa maissa tunnetaan lujaa uskollisuutta johtajia ja perinteitä kohtaan.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Tyttö, joka sanoi pahasti



Kauaa ei ehtinyt Hännikäisen apurahakohusta kulua, kun internetin lynkkaussakki löysi uuden kohteensa. Tällä kertaa asialla ei ollut punakaarti vaan oma puoleni, tai ainakin sen osasto ylilaudalla. Anonyymi twitter-käyttäjä ja Hesburgerin työntekijä sanoi ikävästi eräästä asiakkaasta, mikä herätti oikeamielisten raivon. Hänen suurin syntinsä oli nimittäin se, että hän oli eri mieltä kuin ylilaudan jonnet. He urkkivat esiin hänen nimensä ja työpaikkansa ja lavertelivat tiedot työnantajalle, joka irtisanoi tämän parikymppisen tytön. Tämä taktiikka on tähän asti ollut ominta punikkien alaa, jossa ilmiannetaan toisinajattelijoita, ”paljastetaan” vaarallisia natseja ja hankaloitetaan heidän yksityiselämäänsä ja jopa elannon hankkimista. Kukapa nyt potentiaalisia kansanmurhaajia haluaisikaan työpaikallensa? Erittäin suureksi harmikseni joudun siis toteamaan kuinka omatkin ovat omaksuneet vastustajien toimintatapoja.

Missä on kunnia? Onko tytön kiusaaminen oikein vain siksi, että vastapuoli on väärässä. Yhden ei tulisi maksaa toisten synneistä. Se, mitä hän sanoi, oli mautonta. Mutta se oli vain puhetta, sitä pitäisi maailmaan mahtua. Todellisuudessa tässä onkin kyse vain nöyryyttämisestä, alhaisesta halusta kostaa kenelle tahansa erimieliselle. Tämä tyttö joutui epäonnekseen oksennusämpäriksi, kun lautojen sappeensa tikahtuvat nilkit löysivät vihdoin astiansa. Tällainen on nykyajan Suomi, jossa saa muutamista harkitsemattomista sanoista vainoojat kimppuunsa. Haluaisin pitää tätä blogia omalla nimelläni, mutta juuri heidän kaltaistensa takia en halua. Eivät kimpussani olisi lopulta vain vasemmistolaiset vaan myös omat koirat. Jos siis en minäkään, miksi kukaan muukaan haluaisi kohta ilmaista omalla nimellään mitään? Tampiot eivät tunnu tajuavan, mitä tällainen tekee yleiselle ilmapiirille: vihollinen tekee tuota, tehdään siis mekin. Kostetaan. Sitten on taas joku kansallismielinen raastuvassa. Kostetaan. Ilmiannetaan. Ad infinitum.

Muutenkin vaikuttaa siltä, että eri poliittiset osapuolet omaksuvat toistensa tapoja. Aiemmin olivat kansallismieliset räyhäkkäitä haastajia ja suvakit herkkähipiäisiä loukkaantujia. Sittemmin on vastapuolella muututtu häijymmiksi ja taidetaan jo silkan dehumanisoiva kielenkäyttö ”roskaväkineen” kaikkineen. Samalla ovat lukuisat oman puoleni ihmiset pöyristyneet asiantilasta ja vaativat jos jonkinmoista kieltoa siihen, mitä saa sanoa ja mitä ei. Kuinka siis kansallismieliset voivat esiintyä enää minään vaihtoehtona, jos he ovat toimintatavoiltaan vihollistensa kaltaisia. Suvakki tai rajakki, missä on ero? Molemmat vuoron perään räyhäävät ja loukkaantuvat, signaloivat omilleen oikeaoppisuuttaan ja vastustajille persvakoaan. Meidän tulisi olla tällaisen yläpuolella.

Ehkä tarina nimeltä Suomi on todella ohitse. Rakenna tässä sitten kansallista solidaarisuutta, kun eri osapuolet vihaavat toisiaan. Minäkin tunnen kosolti vihaa vastapuolta kohtaan, halveksun heidän sokeuttaan ja omahyväisyyttään. Kavahdan inhosta heidän kyvyttömyydelleen tutkia itseään, heidän täydelliselle tiedottomuudelleen omista motiiveistaan. Olen siis itse osa ongelmaa. Kuolema vastakkainasettelulle, kauan eläköön vastakkainasettelu. En tuo rauhaa vaan miekan. Ja oikeasti minua vain vituttaa, suomalaisten tulisi pitää yhtä. Olen tähän asti onnistunut välttämään kuplautumista, en ole ensimmäistäkään kaveria naamakirjassa poistanut poliittisten erimielisyyksien vuoksi. Seinälläni viuhuvat niin uusnatsien öyhötys kuin raivopunikkien moraalihysteria. Pyrin etenkin jälkimmäistä välttämään, mutta en halua katkaista sitä tyystin tietoisuudestani. Pidän tärkeänä pysyä kärryillä siitä, mitä vihollinen ajattelee. Oikean elämän ystäväpiirissäni minulla on niin konservatiivia, uskovaista, ateistia, natsimielistä, rasistia, kommunistia, suvaitsevaista kuin feministiäkin. Tulen kaikkien kanssa toimeen oikein hyvin. Jotkut tuntevat ajatuksiani paremmin kuin toiset. Esimerkiksi entisen työpaikkani kollegat ovat varsin hyvin perillä äärimmäisistä mielipiteistäni. Oikeistohenkisempien kanssa voimme öyhöttää saunailloissa täysin vapaasti ja suurella volyymilla. Jos minä pystyn tähän – siis elämään kuplan ulkopuolella – pitäisi muidenkin pystyä. Toimeentulo ei ole vaikeaa, sillä poliittiset mielipiteet eivät kerro ihmisen kunnollisuudesta mitään.

Toivon loppua vainoille ja katkeralle ilmapiirille, mutta milloin tähtisilmäisten haaveilijoiden ehdotuksia olisi kuunneltu? Voi vittu, että näin turhasta kiusataan ihmisiä. En välitä mitä mieltä se tytönlyllerö on, mutta liian moni välittää. Identiteettipolitiikkaa! Miksei saman tien lopeteta pelleilyä ja aleta tappamaan toisiamme, otetaan kunnon rähinä. Loppuisi tämä ikuinen poliittisen korrektiuden kidutus ja joutuisivat öyhöttäjät omalla puolellani vihdoin tosipaikkaan. Kyllä sodassa erotettaisiin jyvät akanoista ja kuolisivat sellaiset heikotukset kuin minä. Loppuisi vihdoin tämä marina ”joku sanoi pahasti!”

Joku roti. Kuten aiemminkin tokaisin, on pahempaa olla vasikoiva rotta kuin rääväsuu.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Vitut vaaleista, Iso-Pate iskee!

Trumpetti voitti, ketä kiinnostaa. Yön NHL-kierroksella Hatrick Laine iski toisen hattutemppunsa ja siirtyi maalipörssin johtoon. 18-vuotta ikää ja ammattina maalintekijä, kyllä lähtee. Juuri tätä suomalainen jääkiekko on kaivannut, itseluottamusta uhkuvaa taitoa eikä mitään nöyristelyä.



No, jos lyhyesti kommentoisin vaalitulosta: omahyväiset vasemmiston hyväkkäät saivat turpiinsa. Heidän järkytystään olen seurannut vahingoniloisen tyytyväisyyden hehkussa, sadisti kun olen. Mediaeliitti on solmussa itsensä kanssa, eihän näin pitänyt käydä. Protestin merkit ovat olleet näkyvissä ja nationalismin henki osoittanut elinvoimansa myös Euroopassa, mutta mitään ei ole opittu eikä nähty.

Mutta sirkushuvit sikseen, ei todelliseen iloon ole syytä. Trump ei tee mitään hyvää Amerikalle eikä maailmalle, tuo valehteleva porsas ajaa vain oman rahalta löyhkäävän viiteryhmänsä etuja. Juopunein askelin marssii länsi kohti yötä.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Sarastus julistaa tuomionsa USA:n vaaleista

Suomensin amerikkalaisen Jack Donovanin tekstin Trumpin kulttisuosiosta:

Kukaan ei tee Amerikasta suurta.

Aurinko paistaisi ja linnut laulaisivat ”tsippa-dii-duu-daa”, kunnes valkopäämerikotka syöksyisi taivaalta ja huutaisi ”Häipykää ämmät, minä olen Amerikka! Maistakaa Metallicaa, hinttarit!”

Trump-nakkisämpylöitä grillattaisiin, ja blondit tähtilippubikineissä poseeraisivat uusimpien automaattiaseiden kera ja pesisivät punaisia, valkoisia ja sinisiä urheiluautoja, kaikki Amerikan Yhdysvalloissa valmistettuja.

Ja neljän tai kahdeksan vuoden jälkeenkin systeemiset ongelmat olisivat edelleen olemassa. Todellisia muutoksia ei olisi tapahtunut. Suurliiketoiminta kasvaisi suuremmaksi. Kuluttajat olisivat entistä kulutuskeskeisempiä. Demografiset muutokset etenisivät urallaan, eikä amerikkalaisilla olisi edelleenkään muuta yhdistävää tekijää kuin hodarit ja tähtilippu.

Olen hänen tavoin sittenkin kallistumassa Hillaryn kannalle. Miksikö? Koska toisin kuin Trumpilta, kukaan täysjärkinen ei odota häneltä mitään hyvää. Trumpin pauloihin ovat joutuneet useat fiksummatkin ihmiset. Hän on klassinen väärä profeetta, joka luo väärää toivoa ja tyydittää turvallisuuden tunteeseen. Ennustettavuudessaan Clinton voisi - toisin kuin aiemmin ajattelin - olla sittenkin se vähemmän huono vaihtoehto. Molemmat ehdokkaat ovat läpipaskoja valehtelijoita, mutta vain toista heistä verrataan Jeesukseen vailla ironian häivääkään. Ja koska Trump varmasti epäonnistuu, olisi sen aikaansaama epätoivo ja vahinko suurempaa.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Tapaus Hännikäinen ja punikkisikojen kateus



Alfred Kordelinin säätiö antaa kirjailija Timo Hännikäiselle 6000 euron apurahan. Silmänräpäyksessä tiedon julkistamisesta netin punakaarti aloittaa painostuksen, jonka seurauksena säätiö ottaa ennenkuulumattomasti apurahan uudelleen käsittelyynsä. Paheksunta on äänekästä, kestääkö kantti? Onneksi kestää, ja tänään illalla selvisi että Hännikäinen saa kuin saakin apurahansa. Järki ja oikeus voittivat.

Tapaus kertoo kuitenkin selvää kieltään siitä, millä tasolla punakaartin moraali liikkuu ja mistä on heidän selkärankansa tehty. Hännikäinen on öykkäröinyt sosiaalisessa mediassa kännipäissään, mutta apurahoja ei tietääkseni jaeta hyvän käytöksen vaan kirjallisten ansioiden perusteella. Niitä kirjailijallamme onkin enemmän kuin suurimmalla osalla maamme tuhertelijoista, sillä kyseessä on sentään tyylillisesti suvereeneimpia esseistejämme. Suomennokset ja radikaalejakin ajatuksia sisältävät esseekokoelmat ovat tuoneet hänelle ansaittua näkyvyyttä, joka penni on ehdottomasti ansaittu. Kaikki sössötys käytöksestä ja kirjallisten näyttöjen puutteesta ovatkin vain savuverhoa sille, etteivät punikit voi sietää Hännikäistä ja hänen aatemaailmaansa. Heitä lievästi ilmaistuna vituttaa se, että erimieliset voivat saada äänen muuallakin kuin Suomi24-palstalla. Heitä tyrmistyttää, etteivät muutkin kulttuuri-ihmiset jaa heidän pikkuporvarillista haluaan tukahduttaa radikaalit ajatukset. He haluavat hiljentää hänet, mutta eivät lakkaa puhumasta hänestä. He teeskentelevät piittaamatonta, mutteivät voi olla ajattelematta häntä. Hännikäisellä on monet syyt vihata heitä, mutta ennen kaikkea he vihaavat häntä enemmän. Se tunne, jota pitäisi löytyä vain heidän vastustajiensa puheista, velloo heidän sydämissään.

Punikkien moraali on kateellisen kiusaajan moraalia. Jos joku josta he eivät satu pitämään menestyy, on hänelle kostettava. Hankkeita on eri tavoin sabotoitava ja elämästä tehtävä hankalaa. Punikkien moraali on pikkusieluisen byrokraatin moraalia, hän nauttii päästessään päsmäröimään pienempiään. Punikki on kuin viheliäinen Kelan virkamies saadessaan juoksuttaa toimeentulotuen hakijaa. Kun ei voimaa edes vertaistensa haastamiseen ole, käydään sen helpoimman kohteen kimppuun. Hännikäisen tylyttäminen ei näet edellytä pienintäkään rohkeutta, sillä hän on jo vuosia ollut paremman väen sylkykuppina.

Punikit saivat kaikin tavoin näpeilleen. Paitsi että Hännikäinen sai ansaitut rahansa, näkevät muut entistä selvemmin millaista tämä stalinistinen ongelmajäte on. He aitojen nilkkien tapaan kyttäävät, ilmiantavat ja painostavat joukolla vastustajiaan. Edes heidän ystävänsä eivät ole turvassa, vaan epäilyttävä kontakti sosiaalisessa mediassa voi johtaa välirikkoon. Vihollinen on absoluuttinen, eikä hänen kanssaan veljeillä. Punikit syövät jo toisiaan, ketään ei säästetä ideologisen oikeaoppisuuden pihdeistä. Häpeäisivät. On pahempaa olla vasikoiva rotta kuin rääväsuu.

Nämä ylensyöneet hyvinvointikapinalliset tulevat saamaan nenilleen vastedeskin. Hännikäinen on ristiriitainen hahmo, eivätkä monet uskalla häntä julkisesti tukea. Mutta ennemmin tai myöhemmin he astuvat oikeasti väärille varpaille. Kun ideologinen tapahtumahorisontti ei päästä enää ketään otteestaan ja kuka tahansa valikoituu päsmäröitäväksi, alkaa maltillisimmillakin sulakkeet kärähtää…

perjantai 4. marraskuuta 2016

Stranger Things, VAU!!





Olen miltei sanaton. Missä tämä sarja on ollut koko elämäni, aivan kuin se olisi odottanut vuosikymmeniä tullakseen nähdyksi. On tämä ihmeellinen tunne, kuin se olisi tehty vain minulle. Kuin olisin saanut osakseni siunauksen. Hetkeksi aikaa ovat neuroosini ja pimeyteni siirtyneet syrjään, ihmeiden maailma on raottanut verhojaan. Olen taas kurkistanut toiselle puolelle ja hengitän vapaammin ilmaa paremmasta todellisuudesta.

Jos ei siis tullut selväksi, niin sanottakoon tämä niin suorilla sanoilla kuin on mahdollista: Stranger Things on paras sarja, minkä kuunaan olen nähnyt. Se on kahdeksanosainen tiivistelmä kaikesta siitä, mitä elämässä ja fiktiossa rakastan. Kaikki on tuotu yhteen. Jos käsikirjoittaisin televisiosarjan, olisi se juuri tämännäköinen. Ovatko tekijät lukeneet ajatuksiani ja fantasioitani, miten tämä on mahdollista? Sarja on isolla sydämellä tehty, sen estetiikka on täydelliseksi hiottua. Vaikea uskoa, että mitään näin vahvasti omaa sensibiliteettiäni heijastavaa voisi tv-sarjan muodossa olla. Kuka tämä on keksinyt, miksi ja miten? On otettava selvää, sarja kuulosti jo etukäteen liian hyvältä ollakseen totta. Se kuitenkin teki mahdottomasta totta ja lunasti jokaisen lupauksen ja ylitti jo valmiiksi korkeat odotukset.



Ne, jotka ovat kenties ulalla päivän aiheesta, saavat valaistusta: Stranger Things on nettipalvelu Netflixin tuottama ohjelma, joka sijoittuu 80-luvun amerikkalaiseen pikkukaupunkiin. On ala-asteikäisten nörttiporukka, jonka yksi jäsen katoaa. Jokin sieppaa hänet. Seuraa taianomainen seikkailu, jossa on mukana hallituksen salaliittoa, toisia ulottuvuuksia, scifiä, fantasiaa, ihmekyvyillä varustettu lapsi ja suurta mysteeriä. On Stephen Kingin kauhutarinoiden tunnelmaa ja Spielbergin tyyliä, on pikkukapungin idylliä ja poikaporukan ystävyyttä, on sopivasti high school-draamaa ja ripaus lapsuusajan romanssia, on lastaan etsivä äiti ja urhea sheriffi. Maailmankuva on häpeämättömän konservatiivinen, sarja ei edes yritä olla ajanmukainen. Se on sellaisella klassisella tavalla amerikkalainen, josta voin pitää; tiukassa paikassa osoitetaan uljautta, ystävät pitävät yhtä, kiusaajaa isketään kuonoon ja nuori mies lunastaa miehuutensa teoilla ja rohkeudella. Tämä voi olla osaltaan tietoinen ratkaisu, onhan tapahtumamiljöönä Reaganin ajan Yhdysvallat. Vaikka tuosta kalifornialaisesta tollosta ei ole juuri hyvää sanottavaa, on tuskin montaa jenkkiä, joka ei pitäisi tuota vuosikymmentä nykyhetkeä parempana.

Hyvin ovat tekijät loihtineet eläväksi 80-luvun arkisen miljöön. Se on yhdessä seikkailuhengen ja mystisen tunnelman kanssa sarjan keskeisiä elementtejä ja puhaltaa lämmintä henkeä tapahtumien ylle. Vaikka en kyseisenä vuosikymmenenä syntynyt, kykenen silti tunnistamaan sen maailmasta paljon tuttua. Olinhan itsekin kerran kouluikäinen poika, joka asui rivitalossa ja leikki muiden poikien kanssa. Viittauksia ajan populaarikulttuurin voi bongata sieltä täältä, kuten elokuvajulisteista huoneiden seinällä. Hyvä puoli on kuitenkin, ettei viittauksia ryöstöviljellä mikä on lähes tauti nykyaikaisessa viihteessä. 80-luvun troopit ja vaikutteet tulevatkin näkyviin tarinassa, hahmoissa ja kerronnallisissa ratkaisuissa, eivät niinkään suoraviivaisissa silmäniskuissa katsojille. Yhdellä tasolla sarjan voima rakennetaan isosta nostalgiasta, mutta ennen kaikkea tämä edustaa luovaa synteesiä. Stranger Things sisältää kaiken sen, mikä 80-luvun estetiikassa, taiteessa ja viihteessä on hyvää ja tulkitsee sen tämän päivän linssien läpi olematta 2000-lukulaista. Tai tavallaan se onkin. Tämä sarja on niin yliviritetyn 80-lukulainen, ettei sellainen olisi ollut mahdollista kyseisenä vuosikymmenenä. Tämä sarja on todiste: luovuus ei ole kuollut, eikä koskaan kuole.

Stranger Things ei myötäile nykyviihteen henkeä myöskään sikäli, että kaikki nihilismi ja ultraväkivalta ovat poissa. Tarinassa on väkivaltaa ja groteskeja elementtejä, mutta ne puolustavat paikkaansa. Sadismi ja raakuudella poseeraus eivät pimennä läsnäolollaan, aistin kaikesta rakkauden ja toivon pohjavireen; pimeyttä on kaikkialla, mutta valo voi sittenkin voittaa.

Keskeytän kirjoituksen välisoitolla:


Tunnen pitkästä aikaa iloa. En vain ohimenevää mielihyvää, vaan sielun päälle satavaa siunausta. Tämä kantaa pidemmälle. Uskon, että tähdet loistavat tänä yönä toiveikkaammin, ne tuikkivat onnesta.


Kuten sanoin, sarja on klassisella tavalla amerikkalainen. Sillä hyvällä tavalla, kun amerikkalaiset osoittavat pienen ihmisen suoraselkäisyyttä. Miehet ovat miehiä ja naiset naisia. Hahmot eivät siltikään tunnu käveleviltä vahanukeilta vaan periaatteessa kliseisimmät sivuhahmotkin hengittävät. Tilaa on aidon fantasian tapaan myös outoudelle, eli muodikkaasti ilmaistuna toiseudelle. Yksi keskushahmoista, androgyyni ihmetyttö, oli ihastuttava pieni kuiskaaja ja tarinan kantavia voimia. Klassinen on tarina myös taiteellisessa mielessä, sen draaman kaari menee juuri kuten pitääkin. Se menee niin hyvin, että herää epäilys laskelmoinnista. Se ei ole kuitenkaan mahdollista, tapahtumat on kuvattu liian suurella sydämellä. Voin tuntea lämmön kasvoillani edelleen, jälkilämpöä tulee riittämään kauan. Laskelmoinnin sijaan kyse onkin perusmyytistä, siitä kuinka asioiden on määrä mennä. Puhun kohtalosta. Koko maagisen kaaren kruunaa riitasointuisiin nuotteihin jäävä loppu. Asiat ratkeavat onnellisesti, mutteivät ilman uhrausta. Eikä kaikki pimeys ole sittenkään kuollut…joululaulun soidessa Toinen Puoli muistuttaa itsestään, taistelu ei ole vielä päättynyt. Se ei ole koskaan todella ohitse. Ei, ennen kuin aika itsessään loppuu ja maailma tehdään uudeksi.

Olen onnellinen. Tunnen kuin olisin koko elämäni odottanut vain nähdäkseni tämän. Olen tietämättäni etsinyt kaiket ajat jotain tällaista. Tiedättehän, kun joskus kuulette musiikkia, josta ymmärrätte heti sen olevan oikeaa. Että juuri sitä olet iäsyyksiä etsinyt kuitenkaan koskaan aiemmin kuulematta sitä. Olet voinut kuulla paloja siellä sun täällä, mutta et koskaan yhdessä sävellyksessä. Tämäkään sarja ei näytä mitään varsinaisesti uutta. Kaikki on muodossa tai toisessa nähty jossain muualla. Mutta mitään siitä ei ole nähty tällä tavalla yhtenä, luovana synteesinä. Stranger Things on kuin Star Wars. Kaikki siinäkin oli kertaalleen kerrottua, mutta silti jotain muuta. Tämä on jotain muuta. Niin paljon kuin viihdeteollisuus on rahan, alhaisten pyyteiden ja silkan pahuuden näyttämöä, on siellä sittenkin tilaa aidolle luovalle hengelle. Uskaltaisinko sanoa, pyhälle hengelle?

Jo alkutekstit ovat huippua. Yksinkertaista, mutta kaunista. Visuaalinen estetiikka yleisesti on loistokasta, kaikesta huokuu tyylikkyys ja kauneuden taju. Musiikit ansaitsevat myös erityismaininnan. Soundtrack sisältää koko joukon hyvää 80-luvun populaarimusiikkia ja taustalle sävelletty äänimaailma on silkkaa synthwavea. Ihania syntetisaattoreita syntetisaattoreiden perään, ja kaikki jälleen ilmiömäisellä tyylitajulla tehtynä. Onko tästä sarjasta mitään valittamista, voiko siitä edes olla? Jotain voisi motkottaa liiallisesta mutkien suoristamisesta ja silkoista juoniaukoista, mutta ne eivät ole itselleni olleet koskaan suuri ongelma. Tärkeintä on esteettinen visio ja sen toteuttaminen niin uskollisesti kuin mahdollista. Jos juoni ja kauneus ovat ristiriidassa, ensin mainittu saa väistää. Kuten sanottua, hyvää tarinaa ei pidä faktoilla pilattaman.

Kaunista, se on se sana. Lopussa olin kyynelissä, voisin itkeä onnesta. Miten onkaan, että minua on elämässä siunattu niin paljolla hyvällä. Minun tulisi muistaa olla kiitollisempi.

Katkaisen taas välisoitolla:


Kuunnelkaa, kuinka unohdettujen taivaanrantojen auringonlaskut soivat. Maailma on kaiken pohjalla kaunis paikka, valon täytyy voittaa. Niin paljon kipua ja surua kuin toisillemme aiheutammekaan, niin viimeisenä päivänä pyyhitään kaikilta kyyneleet.

Stranger Things, mikä kaunis sarja. Mikä maaginen sarja, mikä tunnelma. Miljöö on aikaan sidottu, mutta tarina ajaton. Kun kuulin tästä, halusin katsoa sen. Viimeinen niitti oli, kun hyvä ystäväni suositteli kokeilemaan. Mikä ihmeellisintä, hän katsoi sarjaa saman iltana kun minä ajattelin katsovani sitä. Sattumaako? Sarjan tapahtumat sijoittuvat marraskuulle, nyt on marraskuu. Tarina loppuu jouluun, kun valkeus on maassa ja perheet ilta-aterialla. Kuinka ollakaan, nyt on maassa lunta ja muutamia tunteja sitten sininen hetki. Samaisena hetkenä, viimeisen jakson katsottuani, lähdin ulos ja suuntasin hautausmaalle kuunsirpin koristaessa hämärtyvää taivasta. Tämä taideteos saapui tieni varrelle syystä. Se saapui juuri oikeaan aikaan, oikeassa paikassa.

Katsokaa Stranger Things, nähkää näkyväisen tuolle puolen. Aistikaa lisää merkityksiä paikoissa, joissa ette ehkä tajunneet niitä olevan. Kaikella on lopulta merkitys, emme ole algoritmeja mielettömässä maailmankaikkeudessa. Valo on suurempaa kuin pimeys, tahto suurempaa kuin halu, toivo suurempaa kuin kauhu.


Oli ihanaa nähdä Winona Ryder pitkästä aikaa isossa roolissa, hän on kaunis ja sympaattinen nainen. On aina mukava yllätys nähdä tuttu kasvo, kun sitä vähiten odottaa.

Tarvitsemme lisää musiikkia:

Timecop1983 - Come Back

Mikä ihana biisi, tiivistää erinomaisesti sarjan hengen. Kuulkaa syntetisaattorien pulppuava pulssi ja paremmista ajoista, lapsuudesta muistuttavat soinnut. Lopussa on kuitenkin enää kaiku jäljellä, tuleeko hyvä enää koskaan takaisin? Bruce Springsteen lauloi, maybe everything that dies, some day comes back.

"Rauhassa aamuun saakka levätkää, yön ääniä älkää säikkykö. Sillä ovesta tai ikkunasta ei kulje kuin kuun paiste ja tähtien loiste ja tuuli vuoren laelta. Hyvää yötä."

Tänään on ollut hyvä päivä. Toivotan teille kaikille iloista viikonloppua.