lauantai 21. tammikuuta 2017

Liberaalin muotokuva



Käsitteet selväksi. Kun puhun liberalismista, puhun vapauden, suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon kolminaisuudesta. Liberaalien vapaus on yksinkertaisimmillaan ymmärrettynä individualistis-hedonistista: se, mikä ei vahingoita muita eikä rajoita muiden oikeuksia, on sallittua. Suvaitsevaisuus on sitä, mitä veljeys oli jakobiineille. Se on moderni, vesitetty versio kaikkien ihmisten radikaalista yhteenkuuluvuudesta. Tasa-arvo on ihmisten samanlaisuudesta kumpuava hierarkioiden kielto. Se on yhtä aikaa premissi ja tavoite: hierarkioita ei saa olla, koska olemme de jure samanlaisia ja hierarkiat katoavat, kunhan meistä tulee de facto samanlaisia.

On syytä ymmärtää, ettei liberalismin vastaisuuteni johdu ainoastaan kyseisen ideologian käytännön ristiriidoista, vaan ensisijassa sen periaatteista itsestään. En pidä liberalismia edes teoriassa hyvänä ideologiana, koska se perustuu todellisuuden kieltämiselle. Tasa-arvo ei koskaan merkitse vain yhtäläisiä mahdollisuuksia vaan lopputulosten tasapäistämistä. Heille ei riitä sama lähtöviiva, vaan sen asettaminen siten, että kaikki saapuvat maaliin yhtä aikaa. Mutta välittömästi sillä hetkellä, kun kilpailu sallitaan, oikeutetaan myös hierarkiat. Vapauden ja tasa-arvon pari muodostaakin liberalismin suurimman sisäisen ristiriidan, joka mahdollistaa aatteellisen repeytymisen oikealle ja vasemmalle. En kuitenkaan puutu tähän jakolinjaan sen kummemmin, sillä niin vasemmistolaiset tasapäistäjät kuin oikeistolaiset vapausevankelistat ovat omilla tavoillaan väärässä.

Liberaaleja on ihmisinä muutamaa sorttia. Heistä ensimmäiset ovat rationaalisia, jotka ovat verrattain johdonmukaisia. Oli kyseessä sitten Susanna Kosken kaltainen talousoikeistolainen klassinen liberaali tai Li Anderssonin kaltainen vasemmistolainen sosiaaliliberaali, voi heitä arvostaa ajattelunsa selkeydestä. He ovat vihollisiani, mutta kunnioituksen arvoisia. Heidät on helppo tunnistaa, heitä vastaan voi taistella. Heidän kanssaan voisi mennä tuopillisille ja keskustella.

Toinen tyyppi on irrationaalinen liberaali. Heidät tunnistaa jäsentymättömästä ajatusmaailmasta, jota artikuloidessaan he kumoavat itsensä joka toisessa lauseessa. Otetaan esimerkiksi erään helppoheikin – Jori Eskolinin – kirjoitus äärioikeistolaisuudesta. Paitsi, että hänen retoriset taitonsa ovat lukioikäisen tasoa, on hän myös kyvytön muodostamaan koherenttia ajatusta: rajojen veto on väärin, mutta oikeiston suuntaan rajat on pystytettävä. Eroa muihin ei saa tehdä, kuitenkin oikeistolaisiin voi. Annetaan kaikkien tähtien tuikkia, paitsi niiden oikeistolaisten. Kaikki hyväksi havaitut mittarit osoittavat tämän huonoksi ajatteluksi, epäsiistiksi ja epäloogiseksi. Omasta mielestään hänen päättelynsä olisi kuitenkin aukotonta, mikä onkin triviaalissa mielessä totta. Siitä nimittäin tulee sellaista, kun hylkää objektiiviset standardit ja tunkee päänsä pieneen mutta sisäisesti loogiseen kehään. Käsitteet muuttavat merkitystään. Kun nationalismi ei ole mielipide eikä arvo, siitä tulee rikos. Kun tahto ylläpitää etnistä yhtenäisyyttä ei ole elämäntapa, siitä tulee rikos. Ja rikolliset kuuluvat vankilaan, eivät politiikkaan. Jos ei ole ystäviä ja vihollisia, on vain sopimuksia ja niiden rikkojia. Ja yhteiskunta on sopimus, suvaitsevaisten toimijoiden demokraattinen järjestys. Näin on apriorisesti määritelty, mikä kuuluu politiikan piiriin. Siksi rasistin ulossulkeminen ei ole ulossulkemista, koska sitä on mahdollista kohdistaa vain etukäteen mielipiteiksi sallittuja asioita kohtaan; on syrjntää syrjiä kommunistia, muttei natsia. Liberaalille ei ole olemassa ”me”-identiteettiä, sillä sellainen perustuisi eroon. Kun hän siis puhuu ”meistä”, hän puhuu kaikenkattavasti ihmiskunnasta. Hän vain sulkee rasistit ja muut häiriköt tämän abstraktion ulkopuolelle, jonkinlaisiksi lajikehitystä uhkaaviksi pimeyden voimiksi. Koko maailmankuva paljastuu lopulta metafyysiseksi korttitaloksi, jonka muovisia pilareita ovat usko maalliseen hyvään ja pahaan sekä harha biologisen evoluution suunnasta. Me kansallismieliset olemme tämän teologian demoneja, jotka uhmaamme sosialistiseen utopiaan johtavaa eettisen evoluution kulkua.

Yllä kuvattu ei ole vain huonoa ajattelua vaan myös kyvyttömyyttä. Koko irrationaalisen liberalismin maailma on puutteellisen pohdinnan vuoksi hukassa omien premissiensä suhteen. He postuloivat valtaisia metafyysisiä oletuksia ilman, että sanovat niitä ääneen. Ja he eivät tee sitä siksi, etteivät ole niistä tietoisia. He eivät ajattele loppuun saakka, koska eivät pysty. Siksi esimerkiksi Anna Kontula, joka on kristitty sosialisti, on suuremman kaliiberin vihollinen. Hän on uskovaisena väistämättä tietoinen ainakin tärkeimmistä premisseistään ja kykenee johdonmukaisuuteen. Sekulaari liberalismi on heikko ja helpommin itsensä kumoava kuin kristillisistä periaatteista käsin operoiva versionsa. Kun sekularismi tulevaisuudessa kuolee, muodostaa uskonnollinen vasemmisto kansallismielisen oikeiston suurimman uhan.

Viimeisenä tulee kaikista pahin, eli farisealaisen liberaalin tyyppi. Siinä missä irrationaaliset ovat kykenemättömyyttään epäloogisia, ovat farisealaiset sitä ennen kaikkea teoissaan. He puhuvat radikaalista inklusiivisuudesta, mutta eivät tee muuta kuin sulkevat ulos. He puhuvat rajat ylittävästä rakkaudesta, mutta kaivavat vallihautoja sekä pursuavat vihaa. He saarnaavat suvaitsevaisuutta, mutta tulevat toimeen vain toistensa kanssa. He luovat ”turvallisia tiloja” samalla, kun vainoharhaisesti ahdistelevat omiaan. Jokainen vastalause on sortoa, mutta mikään määrä huonoa käytöstä heidän taholtaan ei ole liikaa. He tahtovat kieltää valemediat ja levittävät valheita vihollisistaan. Ei ole mitään meitä eikä vihollisia, ja silti he puhuvat vailla ironiaa ”meistä ja noista natseista”. Heidän mukaansa rasismi on pelkoa, vaikka uhkakuvien rakentelulta heillä tuskin riittää muulle aikaa. Totuus on suhteellinen, mutta edellinen lause on absoluuttinen.

Psykologiassa tämä tunnetaan projektiona. He näkevät vihollisessaan sen, mikä on heissä itsessään hallitsevana piirteenä. Heidän periaatteensa eivät ole ainoastaan vääriä. He kaiken huipuksi noudattavat niitä meitä kansallismielisiä huonommin. Meitä on sentään moneen lähtöön, mutta en ole vielä tavannut ketään, joka olisi halkeamassa hysteriaansa kuten he. Oikealla on paljon patoutunutta vihaa ja katkeruutta, mutta moni ilmaisee sen sentään avoimesti. Farisealaiset liberaalit kätkevät sen yleensä passiivis-aggressiiviseen ilmaisuun. Ei siis sopisi kuvaan, että suvaitsevaiseksi tunnustautunut katkaisisi verisuonen päästään räyhätessään avoimesti meille suvaitsemattomille kiihkoilijoille. Ei sopisi, kuten eräs miekkonen osoittaa tällä videolla.

Rehellisiä liberaaleja on vain vähän. Se johtuu siitä, että heidän periaatteensa ajavat epärehellisyyteen. Jos kaikki ihmiset ovat erityisiä, kukaan ei ole erityinen. Miten silloin edes voisi suvaita mitään? Koko käsite edellyttää toisen olemassaoloa, tarvittaessa radikaalistikin toisen. Suvaitsevaisen ristiriita on, että hän puhuu kaiken hyväksynnästä mutta määrittelee tuon kaiken vain sellaiseksi, josta itse sattuu pitämään. Se ei silloin edes ole suvaitsevaisuutta siten, kuin se ymmärretään itselle vastenmielisten asioiden sietämisenä, vaan itselle mieluisten asioiden alentuvaa holhoamista. Tämän näkee liberaalien asenteissa muslimeja sekä kaikkea tummaihoista kohtaan. Heidän rumiakin tapoja katsotaan läpi sormien, koska he ovat syyntakeettomia. Suvaitsevaisuus on kirjaimellista antirasismia, sillä kuten rasismissa, redusoidaan tässäkin yksilö pelkän rotunsa edustajaksi.

Mihin suvaitsevaisuudesta lopulta on, sen Rauno Räsänen kertoo:

Suvaitsevaisuus sen sijaan on tarpeeton käsite. Jos en hyväksy, yritän sietää. Jos hyväksyn, ei suvaitsevaisuus tuo mitään oleellisesti lisää hyväksyntääni.

Tämä on selväjärkinen kanta ihmiseltä, joka kuitenkin asemoi itsensä liberaaliksi. Epätervettä on taas suvaitsevaisuuden ja siis liberalismin nostaminen ideologioiden yläpuolelle, mikä tekee niistä universaaleja imperatiiveja. Ne ovat totalitaarisia periaatteita, sillä ne eivät tunnusta vastalauseen mahdollisuutta. Vihollisesta tulee absoluuttinen paha, joka tulee raivata tieltä. Neuvottelusta tulee eloonjäämiskamppailua. Liberalismin totalitaarinen luonne on kuitenkin väistämätön seuraus siitä, että elämme yhä heterogeenisemmäksi muuttuvassa yhteiskunnassa. Suvaitsevaisuus ei enää voi olla yksi periaate muiden joukossa, vaan siitä tulee koko elämää määrittävä tekijä. Sellaisena siltä puuttuu kuitenkin mielekäs yhteisöä määrittävä sisältö. Yhteiskunta redusoituu pelkäksi sopimukseksi, jonka noudattamista byrokraatit alati pitenevien lakitekstien turvin säätelevät. Tämäkin on vain yksi seuraus tilanteessa, jossa yhteisön sisäinen luottamus on kirjoittamattomien sääntöjen puuttuessa hävinnyt. Jokainen on omillaan ja vapaa valitsemaan kuluttajaidentiteettinsä.

Liberalismi on aikamme epärehellisin ja pöyhkein ideologia. Se ei ole vain väärässä, vaan ajaa kannattajansa omahyväisyyteen. Sen kanssa on mahdotonta taistella reilusti, koska se ei myönnä käyvänsä taistelua. Minä tunnistan siinä vihollisen, sen mukaan ei ole vihollisia. Mutta unohtakaa reiluus, unohtakaa säännöt. Suvaitsevaisuudella voi olla käyttöä jokapäiväisessä kanssakäymisessä, mutta unohtakaa se taistelun osalta. Se on maailmankuva, joka voidaan murskata. Se ei ole historiallinen väistämättömyys, ei välttämättömyys. Se on yksi hairahdus, yksi monista ja sen aika on koittanut. Mutta sen korvaaja ei voi olla mikään sekulaari versio konservatiivisuudesta, ei fasismi tai muu materialistinen valhe. Muutos parempaan voi tapahtua vain henkisen, siis uskonnollisen heräämisen myötä. Se olisi kuitenkin toisen kirjoituksen aihe, jonain toisena päivänä.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Päivän Noomit


Kun tämä nainen on ruudulla, on hänestä vaikea saada silmiään irti. Katoessani eilen elokuvaa kipunoin esteettisestä hekumasta ja sitten tunsin fyysistä kipua. Jotkin asiat ovat liian kauniita, ne satuttavat.

PS. Soikoon musiikki, Eric Johnson - Cliffs Of Dover. Paitsi, että kappale demonstroi virtuoosimaista kitarointia, on sooloilu vahvan musikaalista. Vaikka silkalla teknisellä osaamisella revittely on mitä viihdyttävintä, on sielukas sisältö pitkässä juoksussa tärkeämpää.

On kovin kaunis pilvinen päivä.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Julkiset kyyneleet



Sebastian Tynkkynen lausui ajatusrikoksen ja sai kutsun leivättömän pöydän ääreen. Hän päätti puolustaa itse itseään, mihin asti meni kaikki oikein. Kun hän sitten ilmestyi Stay true-paidassa ja vaaleanpunaisissa housuissa oikeussaliin, oli uskottavuus jo tässä vaiheessa mennyttä. Kaiken kruunasi henkinen murtuminen ja tunteellinen vetoaminen syyttäjiin, kuin sillä olisi mitään vaikutusta. Tiiviisti ilmaistuna, tyri Tynkkynen homman oikein kunnolla.

Kansallismielisten olisi jo syytä oppia tämä: tuomioita ja leimoja ei tule kavahtaa. Armoa ei systeemiltä tipu ja sitä on turha pyytää. Vihollisen kanssa ei tule keskustella, sillä julkinen sfääri on heidän pelikenttäänsä. Media valehtelee ja mädäntynyt oikeuslaitos antaa poliittisille jahdeille lain pyhityksen. He eivät tunne reilua peliä, ja tällaiset farssit vain vahvistavat heidän uskoaan. Niin kauan kuin me vihollisen painostuksen edessä sorrumme, he tietävät ukaaseillaan olevan painoa. Oikea ratkaisu olisi siis ottaa tuomio ylpeydellä vastaan ja todeta vain lausuneensa totuuden. Sanoja ei tule ottaa takaisin, ei selitellä eikä pyydellä anteeksi. Kenties olisi Lutheria mukaillen ilmaistava, ”tässä seison, enkä muuta voi”.

En voi olla kiinnittämättä erikseen huomiota siihen kiusalliseen asiaan, että Tynkkynen puhkesi itkuun oikeusistunnon aikana. En ole sopiva ihminen heittämään kiviä itkemisestä, sillä en itse tiedä miten tilanteessa reagoisin. Paljon tässä silti mättää. Pahinta ei oikeastaan ole, että julkinen vetistely on merkki heikkoudesta ja antautumisesta, vaan sen muuttuminen yleiseksi normiksi. Sitä näkee kaikkialla, media rakastaa kyyneleitä. Se rakastaa, koska mekin rakastamme. Ei se, kun julkkis nauraa vaan kun hän itkee. Rinnastus pornoon ei ole vailla pohjaa, kyyneleet merkitsevät samanlaista kliimaksia kuin siemensyöksy naisen kasvoille.

Esimerkkejä voinee löytää lukemattomia. Otan tässä esille yhden, sillä se on julkeudessaan ainutlaatuinen. Viittaan erääseen häpeälliseen palaan suomalaista tv-historiaa, tapaukseen Kaj Kunnas ja itkufetissi. Haastateltuaan Kimmo Timosta, joka hieman liikuttui viimeisen maaottelunsa jälkeen, kiihottui Kunnas tästä niin paljon että yritti lypsää Teemu Selänteestä kaiken irti. Kas kun ei nänneistä puristellut. Katsoin lähetyksen suorana ja kyseisenä hetkenä olisi tehnyt mieli iskeä Kunnasta kuonoon. Julkeaa siitä tekee se, kuinka laskelmoitua moinen lypsäminen on. On eittämättä erityislaatuinen hetki, kun urheilijalegenda pelaa viimeisen maaottelunsa. Mutta toimittaja pyrki alleviivaamaan spektaakkelia, aivan kuin ihmisten olisi nähtävä kaikki ymmärtääkseen. Selänne sinänsä selvisi tilanteesta niin kunnialla kuin oli mahdollista ja kieltäytyi häpäisemästä itseään.

Itkeminen itsessään ei ole aina pahasta. On itsestäänselvyys, että esimerkiksi hävitty ja miksei voitettukin ottelu aiheuttaa tunneryöpyn, jollaista on vaikea pitää sisällä. Katson ihanteeksi kyllä sen, että ylenmääräisestä vetistelystä pidättäydytään. Aina ei kuitenkaan voi pokka pitää, eikä siinä mitään. Otetaan esimerkiksi Teppo Nummisen haastattelu hävityn olympiafinaalin jälkeen. Vitutus oli itselläni ääretön ja myös Nummisella pysyy hädin tuskin kyyneleet kurissa. Mutta toisin kuin Kunnaksella, oli toimittajalla tässä tilanteessa sen verran tahdikkuutta, ettei pitkittänyt haastattelua sen enempää (vaikka sinänsä huvittaa tuo kysymys, ketä nyt kiinnostaa analysoida ottelua enää tuossa tilanteessa).

Julkisissa tunteissa ja niiden pornografisessa hyödyntämisessä on se puoli, että sitä myötä tunnen kasvavaa velvollisuutta olla näyttämättä omia tunteitani. En muutenkaan ole itkenyt toisen ihmisen nähden sen jälkeen, kun olin 12-vuotias. Se on liian nöyryyttävää, en suostu siihen. Lähellä se on ollut useita kertoja, mutta ei aivan tarpeeksi. Siinä missä lapsena pillahdin itkuun pienistäkin loukkauksista, auttoi murrosikään tulo huomattavasti. Tuskin kukaan yläasteen aikaisista ja sen jälkeisistä kavereistani ymmärtää millainen itkupilli todella olen. Yhtä herkässä kuin nauru ovat myös kyyneleet, ja yksikseni vetistelen usein. Kyyneleitä voi tulla vaikka päivittäin, kunnolla porasin viimeksi joulupäivänä paettuani läheiseen metsään purkamaan hermoromahdusta; perhe kävi liiaksi hermoilleni. Olen herkkä. Voitte myös perustellusti sanoa minua hermoheikoksi epäonnistujaksi, joka ei kykene astumaan miehisiin saappaisiin. Sillä heikkoutta tämä ensisijassa on ja miehen velvollisuus on olla näyttämättä sitä ja tulla vahvemmaksi. En ole karaissut itseäni kyllin, mutta en tiedä haluanko. Ylivirittyneet tunteet ovat aina olleet osa perusolemustani, mitä minusta jäisi ilman niitä?

Joka tapauksessa asettaa julkisen kyynelpornografian yleisyys tämän bloginkin kyseenalaiseksi. Vaikka en juuri tunteitani ihmisille näytä, enkä heille niistä puhu, ilmaisen niitä täällä ilman suodattimia. Tämä on juuri sitä itseään, asetun osaksi sentimentaalisen nykyajan valtavirtaa. Ja tuota olen jos mitä, sentimentaalinen. Olen niin moderni ihminen, ettei enempää voisi olla: neuroottinen, yliherkkä, asioita aikaansaamaton ja neuvoton. En välttämättä ole edes moderni tai postmoderni vaan rappiomoderni. Niin huono, että jäävät pahimmat sateenkaarisodomiititkin taakseni. Kun katson ympärilleni, näen vain parempia ihmisiä. Siihen ei näet paljoa tarvita. En tunne ketään vasemmistolaistakaan, joka olisi yhtä kelvoton kuin minä. Heillä on edes uskoa omiin kieroutuneisiinkin ihanteisiinsa. Minulta puuttuu syvä usko mihinkään, kaikki on minussa niin heikkoa. Elämän liekki lepattaa kovin himmeänä.

torstai 12. tammikuuta 2017

Sinätuubapaska



Mitä hitaammin tippuu, sen parempaa tulee.

Huissaakeli tätä elämää!

AUTTAKAA!!


Jonnet ja imbesillit tietävät mistä puhun. Internet tarjoilee jotain kaikille ja erityisen paljon niille, joiden huumorintaju on kehitysvammaisen tasolla. Sinätuubapaska on yksi silmäke tuossa kybersuossa, that part of the internet.

Olen paitsi tyhjännauraja, myös päättömyyksien ystävä. Minulla on tapana nauraa tilanteissa ja paikoissa, joissa ei saisi. Minua huvittavat asiat, jotka eivät suunnilleen ketään muuta naurata. Paitsi jonneja sekä entistä kämppistäni, jonka kanssa jaoimme monet naurut sinätuubapaskan parissa. Otetaan ensimmäinen näyte, todellinen klassikko:


Ymmärsitkö? Nauroitko? Ei se mitään, luet silti tätä tekstiä. Päästäksesi sisään, on sinun luovuttava ennakkoluuloistasi hyvän maun, komedian ja tyylitajun suhteen. STP:ssä on hauskaa se, että se rikkoo kaikkia sääntöjä. Koko ilmiö perustuu rikkomiselle, lähdemateriaalin hävyttömälle epäkunnioittamiselle. STP on parempaa kuin dekonstruktio, koska se naurattaa. STP on devoluution kautta kehittynyt remixeistä ja mash-upeista. Se lisäsi kierroksia kantaisiinsä nähden ja tuhosi itsensä prosessissa.

No, jos tarkastelee lähemmin, ilmenee että 99,99 % sinätuubapaskasta on oikeasti paskaa. Sitä katsovat ja tekevät keskimäärin niin keskenkasvuiset ja typerät ihmiset, että tulokset eivät naurata idioottiakaan. Alkuun ottamani esimerkki ei myöskään ole erityisen hauska enää, se oli sitä abivuonna. Hyvä STP on harvinaista ja vaikeasti löydettävissä. Vain muutamat mestarit sitä kykenevät tuottamaan juuri siten, kuin sen on tarkoitus toimia.

Käydään läpi ilmiön lyhyt historia. Know Your Meme tietää kertoa, että varhaisin merkki siitä on video vuodelta 2004. Ilmiönä se sai kuitenkin alkunsa vasta Youtuben aloitettua toimintansa vuonna 2006, jolloin myös Youtube Poopista tuli todellisuutta. Videot olivat alkuun alkeellisilla ohjelmilla tehtyjä alkeellisia kyhäelmiä. Ajan mittaan YTP:n ympärille syntyi skene, joka nostatti osaavia ja kehittyviä tekijöitä framille. Ilmiö raahautui Suomeen viiveellä ja vuodesta 2007 alkoi ensimmäinen kotimainen puuppaaja turauttaa tekeleitään eetteriin, Mammasomari. Vuonna 2009 esille nousivat muun muassa Rasvakeitinv23, Sinätuubaertsu, Turbopora, Sekturi, Skilppari ja Quadronn. Kaikilla edellä mainituilla oli hetkensä ja vuodet 2009-2010 edustavatkin skenen luovaa kollektiivista huippua. Internetille ominaisesti ilmiö kasvoi yhtä nopeasti kuin se kulutti itsensä loppuun. Olen onnekas, että tutustuin sinätuubapaskoihin syksyllä 2009 ehtiäkseni mukaan kuumeisimman luomiskauden hekumaan.

Millaista STP on? Sille on ominaista videomateriaalin perinpohjainen audiovisuaalinen raiskaaminen. Tämä saavutetaan mauttomalla editoinnilla, sanamiksauksilla, korvaraiskauksilla, äänidynamiikan tuhoamisella ja loputtomilla referensseillä populaarikulttuuriin, meemeihin sekä lopulta ilmiöön itseensä.

Yksinkertaisimmillaan puupit ovat videon kelailua ja yllättäviä korvaraiskauksia (so. äänenvoimakkuuden äkillistä nostamista). Luovuus on – kuten jo todettua – 99,99-prosenttisesti kaukana tästä kaikesta, STP-videosta näkee kymmenen ensi sekunnin aikana onko se katsomisen arvoinen. Videon oikeaoppinen raiskaaminen on hienovaraista taidetta ja vaatii syvällistä sensibiliteettiä nyansseille ja äärimmilleen viritettyä paskistin silmää.



Sampon mainos on mitä mainioimpien editointien uhri. Näin yhdentekevät asiat jatkavat elämäänsä; mainos, joka muuten olisi unohdettu, on tullut kiinteäksi osaksi puuppien kaanonia.

ses

En ole kertonut teille aivan kaikkea. En ole kertonut siksi, että tahdoin jättää parhaat palat viimeiseksi. Jubduk – tuo Sinätuubapaskojen kruunattu kuningas – teki itsestään suuruuden imbesillien maassa. Myös hän aloitti herran vuonna 2009, joka oli läpimurron aikaa STP:lle. Kuitenkin siinä missä moni muu edellä mainittu tekijä jätti hommat myöhemmin sikseen tai kadotti otteensa, kehittyi Jubduk vuosien kuluessa aina vain paremmaksi. Hän teki STP.stä taidetta. Hän osasi editoida, miksata ja raiskata videoita niin luovasti ja niin mielipuolisella tavalla, että me imbesillit mykistyimme. Hän tuhosi kaiken mihin koski. Jokaisella videolla hän kasvatti panoksia. Juuri kun luulimme, että kortit on katsottu, hän putsasi jälleen pöydän. Allekirjoittaneelle on tuottanut erityistä iloa STP-Suurmestarin musikaalisuus, jonka ansiosta hän on voinut rakentaa eeppisiä paskasinfonioita täysin käsittämättömistä rakennusaineista. Ei mitään rajaa, ei mitään järkeä. Ei mitään häpyä, kaikki paskaksi.

Ette usko vai?


Viimeisenä annan kunniamaininnan tekijälle nimeltä Urpoliitikko. Hän tuli skeneen verrattain myöhään vuonna 2011, mutta nousi nopeasti katsojien suursuosikiksi. Monet näkivät hänessä jopa taiteellisen haastajan Jubdukille. Itsekin uskoin tähän mahdollisuuteen, mutta hän Urpis ei näihin odotuksiin koskaan vastaamaan. Lähelle hän kyllä pääsi. Hänen käsialaansa on esimerkiksi katsotuin Sinätuubapaska, ”Korealainen stylisti keksii gang bangin.”

Paskakirja. NYT. Eli mitä skenelle kuuluu? Hiljaista on, tai ainakin siltä näyttää. Uutta paskaa pusketaan koko ajan, mutta kulta-ajat ovat olleet ja menneet. Sekä Jubduk että Urpis lataavat uutuuksia harvakseltaan ja näin osaltaan pitävät heiveröistä liekkiä yllä. Ja pakko sanoa, ensin mainittu onnistui kaikkien vuosien jälkeen nostamaan taiteellista rimaa korkeammalle parilla viimeisimmällään. Only the king can top the king.

Mistä puheen ollen, the king and his computer.

Kuinka paljon tämä kertookaan ajastamme? Että nauramme (tai siis minä nauran) huumorille, joka perustuu itseensä viittaavaa kehään. Maailmaa ei tämän kehän ulkopuolella ole, vaan huumori pakenee alati ahtaammaksi käyvään mustaan aukkoon. Tämä pätee laajempana metaforana koko nyky-yhteiskuntaan, jonka taide ja populaarikulttuuri ovat muuttuneet luovista voimista pelkiksi viittauskoneiksi johonkin aikaisempaan. Koko kulttuurimme on yksi iso sisäpiirivitsi, joka ei aukene kuin meemit äidinmaidossa saaneille. Ja tämä ilmiselvästi tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että tarkoittaa että [ x tarkoittaa että n]

perjantai 6. tammikuuta 2017

Lyhyt lätkäkommentti

Suomen junnujoukkueen esitys tämävuotisissa MM-kisoissa oli ilottominta kiekkoa, mitä olen kuunaan nähnyt. Ei tule mieleen mitään niin ponnetonta, intohimotonta, väsynyttä, elotonta ja mielikuvituksetonta kuin se peli, jota todistin. Ja onneksi en todistanut kuin puoli matsia. Hyi olkoon!

Heitän mutupohjalta väitteen, että tämä johtui kusen nousemisesta hattuun. Kaksi maailmanmestaruutta viime vuodelta loi kuolemattomuusharhan, joka nyt kostautui. On totta, ettei rosteri ollut lähimainkaan edellisvuoden tasoa. Mutta ainakin puolivälieräpaikka olisi pitänyt tällä koostumuksella olla varma. Ilmeisesti oli henkisellä puolella paikat niin jumissa ja takki niin auki, että jopa b-sarjaan putoaminen vältettiin niukin naukin. Häpeällistä, pöyristyttävää.

Suomalaiset eivät osaa käsitellä menestystä. Harvoin sitä tulee ja kun sitä tulee, aletaan saman tien kukkoilemaan. Ei jälkimmäinen tosin ole aina pahasta, kunhan olisi substanssia sen pohjaksi. Onneksi on NHL ja Patrik Laine.

Kanadan ja USA:n finaali oli sentään tasokasta kiekkoa, paras todellakin voitti. Onnea jenkkijunnuille, valtavasti potentiaalia on heissä kehittymässä.

Hyvää loppiaista, huomenna koristeet piiloon.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Te, jotka luette Takkirautaa

Voisiko joku, joka blogia pääsee lukemaan, välittää seuraavan kommentin:

Tervehdys Matruuna. Jostain syystä en saa kommenttejani bogiisi läpi, jäävätkö sitten roskapostisuotimeen vai mitä? Joka tapauksessa olisi siinä postauksessani useita lukupyyntöjä, mahdatko hyväksyä niitä vielä? Laittaisitko siis jotain viestiä, että tiedän poistaa kommentoijien sähköpostiosoitteet.

Terveisin Koo.

Kommentoi tähän, jos olet laittanut viestin eteenpäin.

EDIT 6.1.2017. Asia on ratkennut.

lauantai 31. joulukuuta 2016

Loppuvuoden yllätys

Mulla on teille musiikkia. Ette ikinä arvaa mitä.

TRÄNRÄNRÄNRÄNRÄN!!!!

Vitun awesomee, ebin 5/5. Maistakaapa oikein kunnolla. Tuosta ja tuosta, noin!!


RÄN RÄN RÄN RÄNNNN!!!

NÖN NÖÖ-NÖ-NÖ-NÖÖNNN!

VRUM VRUM VRUUUM!!

Kaahaten uuteen vuoteen! Öyh öyh!!