keskiviikko 24. elokuuta 2016

Eläköön kauneus!



Vaikka eilisilta venähtikin sen takia myöhäiseksi, oli hyvä idea kuunnella "vielä yksi kappale":

The midnight - Vampires

Luoja tuota saksofonia! Laulaja on makuuni liian 2010-lukulainen, mutta moinen on annettavissa anteeksi muuten hyvän musiikillisen annin ansiosta. Äänimaailman, kappaleen nimen ja ylläolevan kuvan innoittamana hahmotin kappaleen päässäni elokuvaksi:

Deadlander (1986): underneath your vision, there's been a battle for ages. Clash of the immortals, children of the night and day. Vampires and elves, once countless in numbers, became near extinction in their wars. Now, in New York 1986, the last two of their kinds are entering the last passion play. The beauty and the beast, for thousands of years they have been hating and loving but never dying. They will dance, they will fight but never kill. They are the only once left, all they have got is each other. Shall this night be the end of aeon-old romance, is it time to lay to rest? Neon lights are flashing and clubs beating while it's raining on the streets of New York City...

Ja hetkeä myöhemmin katsoin artistin oman musiikkivideon, jonka sisältö on melkein kuin omasta fantasiastani. Yliluonnollinen romanssi ja yliviritetty esteettisyys eivät liene sattumaa, tietynlainen musiikki kertoo tietynlaista tarinaa.

Animen, 80-luvun ja saksofonin yhdistelmä luo lähes liian hienon estetiikan ilotulituksen.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Tapan kaikki



Pimeää, suodattamatonta tajunnanvirtaa viime yöltä:


Uni ei saavu, vain houreet. Myös veljeni on hereillä, mikä tekee jokaisesta kyljen käännöksestä vaivalloisemman: hän voi kuulla. Kuuleeko hän hengitykseni? En ole koskaan todella sietänyt muiden läsnäoloa ja mahdollisuutta tekojeni todistamiselle. En tahdo syödä, tuottaa ääniä tai olla läsnä, jos yksikään silmä tai korva rekisteröi tekojani. Vessaan täytyy hiipiä, hana täytyy pitää pienellä. Jospa asuisin yksin, mutta kun en voi. Uusi opiskelupaikka ja työ, pakko asua kotona. Elämässäni ei ole enää muuta kuin työtä, sanonkin ”joka päivä työpäivä”. Jos ei ole virallinen työpäivä, tekemistä löytyy loputtomista neurooseista. Rauhaa ei ole eikä tule, veljeni on piinannut minua jo toista viikkoa. Hetkeksikään en voi laskea puolustustani, koko ajan olen varpaisillani. Kuuntelin sitten musiikkia tai syvennyinpä tekstiin, joudun olemaan varuillani, josko hän ilmaantuisi taakseni. Ja aina hän ilmaantuu. En voi mihinkään todella syventyä, en voi maailmoihini heittäytyä. En voi kehrätä unelmistani kuplaa ympärilleni, se puhkaistaan alkutekijöihinsä. Elämäni on kidutusta, juuri sitä mitä kuulustelijat tekevät: pitävät vankia valveilla. Kun hän on nukahtamaisillaan, hänet ravistellaan hereille. En voi minäkään paeta valvemaailmaa fantasioihini, vaan keskeyttäminen on se logiikka, jolla maailma pyörii. Minun ei anneta paeta, olen ansassa. EI pakotietä, ei helpotusta. Sängyssä maatessani olemuksen täyttää kipu ja sitten nurkkaan ahdistetun rotan avuton raivo. Tahdon tehdä väkivaltaa, tahdon murhaa. Haluaisin purra veljeni henkitorven irti, syödä hänen typerää kommunistin naamaansa. Voisin myös saksia häntä tai nylkeä sormensa. Haluaisin tappaa isäni, työtoverini ja muut ihmiset. Erityisellä kivulla tahdon teurastaa asiakkaat, tuon viheliäisimmän ihmislajin maan päällä. He eivät katoa elämästäni, he eivät jätä minua rauhaan. He ovat saatanan minulle kyhäämä juoni, ihmisen kuoriaisia piinaamassa sieluani. Olisi vain oikein tappaa heidät. Oikeasti makaan edelleen paikoillani, sydän täynnä väkivaltaa ja ruumis täynnä kipua tukahdutetuista impulsseista. Katselen yölamppua ylläni, jonka voisin ruuvata irti ja pureskella saadakseni suuni haavoille ja arville.  Miksi en tekisi itsemurhaa välittömästi, kun olen joutunut helvettiin? Syöksyisin suoraa pääte läheisen metsän lampeen, jonka mätänevään veteen hukkuisin. Tämän täytyy olla helvetti, sielunvihollisen järjestämä ansa. Ainakin kiirastuli. Olen kuollut, eikä sisälläni liiku enää mitään. En tahdo lukea, en kirjoittaa. Ajatukset eivät liiku, unelmien sijalla on painajainen. Kaikki laulu on minussa kuollut, ja tahdon polttaa siltani elämään. Menkää pois ihmiset, älkää puhuko, älkää tulko lähelleni. Veljeni saa kyllin omaa rauhaa omassa kämpässään, vaikka ei sitä tarvitse. Isäni saa sitä lomallaan. Miksi minä, joka sitä eniten tarvitsen, saan sitä vähiten? Miksi ylipäätänsä ne, joilla on suurin tarve johonkin, saavat aina kaipaamaansa vähiten. Mikä helvetin pila tämä on, kuka saatana vai se Saatanako järjesti tämän minulle. Haluaako se minun tekevän mielikseen, koetetaanko minua riivata. Onko tämä koetus, haluan pois. Haluan elää, mutta laulu on kuollut eikä ilman laulua ole elämää vaan koneen algoritmia. Kiroan elämän, synnyttäjäni ja luojan, se kaikki on yhtä ansaa ja ivaa. Kuule kun huudan:



Tajunnanvirtaa, NYT:

Kirjoittaessani tätä mietin, miksi teen näin. Tuntuuko nyt yhtään helpommalta, ei oikeastaan. Tuloksena on vain siansaksaa kuin avohoitopotilaan kynästä, ja se saa oloni vain kurjemmaksi. Kuka sairas ihminen ajattelee veljestään tai lähimmäisistään tällaisia? Vain muutamaa tuntia sitten veljeni vihdoin lähti matkalle omaan kotiinsa, ja sain rauhani. Hyvästelin hänet hymy kasvoillani, oikeasti vilpitön sellainen. Tänään oli hyvä päivä. Kuinka siis voin ajatella tuollaisia ja silti muka tahtoa hyvää. Mikä minua vaivaa, paitsi mielenvikaisuus. Tai ehkä vastaus on helpompi: se on pahuutta. Olen viimeinen ihminen täynnä ressentimenttiä, kaunaa koko elämää kohtaan. Veljeni on hyvä ja lahjakas ihminen, inhoni ja verenpunaiset raivokohtaukseni ovat käsittämättömien neuroosien tulosta. Ja kuitenkin annan niiden raivota, mehustelen ajatuksilla kuin paatunein sadisti. Minä todella, todella tarvitsen rauhaa. Mutta ei pelkkä introverttius ja oman tilan tarve voi selittää tällaista mielipuolisuutta. Minä todella, todella tarvitsen RAUHAA. Kuukausiin, varmaan yli puoleen vuoteen en ole ollut kokonaista vuorokautta yksin. En ole kertaakaan päässyt sellaiseen painottoman tilaan, jossa ajatukseni ovat vapaita stressistä ja neurooseista. Asioita ei ole helpottanut tunne limbotilasta: aivan kuin olisin pysyvässä siirtymävaiheessa. Muutto opiskelupaikkakunnalta ja uudet työ-ja opiskelukuviot, kaikki ovat olleet kivuliaan pitkäkestoinen prosessi. Vihaan arjen byrokratiaa laskuineen ja verokortteineen, ja juuri sen kanssa olisi edelleen onanoitava. Haluaisin vain murtautua vapaaksi, sulkeutua omaan kuplaani unelmoimaan paremmasta ja ihmeellisemmästä maailmasta. Ja näin sanoo ihminen, joka yöaikaan hautoi veljensä murhaa. Siinä on suurikin unelmoija, joka ei edes ajatuksissaan elä standardiensa mukaan vaan kohdistaa pahuutensa aivan mihin tahansa. Olenko ihminen vai oikeasti demonien käsikassara, teen enemmän pahaa kuin hyvää. Onni onnettomuudessa, että laiskuuteni vuoksi teen ylipäätänsä vähän minkä vuoksi vahinko minimoituu.

Yöaikaan mietin, mitä kaikkea häijyä voisin aamun tullen anoa veljelleni ja työtovereilleni. Olen täynnä happoa ja myrkkyä, joka voisi syövyttää kokonaisia maailmoja. Se velloo sisälläni ja tämäkin on osa sitä. Mitä veljeni tai läheiseni mahtaisivat ajatella luettuaan tätä? Mitä tapahtuisi, jos todella sanoisin näitä asioita kasvotusten. Mitä, jos oksentaisin kaiken happoni ihmisten päälle. Pakko ihmetellä tätä arvoitusta: kaikki luotu on suurella vaivalla ja kivulla rakennettu. Vaivoin se pysyy koossa, elämä on niin haurasta. Ja tuhoaminen sujuu niin nopeasti. Kaikki ihmissuhteeni, kaikki vuosikausien vastavuoroisen kommunikaation ja elämän tulos, sen kaiken voisin hapollani syövyttää MINUUTEISSA. Voisin syövyttää kaikki siltani, tuhota elämäni vain näyttämällä maailmalle millainen todella olen. Olen hirvittävä ihminen, sika ja hirviö pohjimmiltani. Ennen kaikkea tahdon valtaa ja voimaa, tahdon hallita maailmaa silkalla väkivallalla. Maailma ei olisi nähnyt veroistani tyrannia, helvetissä on erityinen paikka kaltaisilleni ihmisille. Ja se paikka on ikuinen.

maanantai 15. elokuuta 2016

Viva Hate!



Vittu punikit ja tädit ku tajua vihasta mitään, hikeä ja öyhöä!! Örf örf, äpärät! Pikkusieluiset nilviäiset ja maan matoset, sisällänne ei pala tuli ei kipinä. Intohimo ja ekstaasi, ette tiedä mitään. Pitäkää tofunne.

Rähinää & räyhää!

tiistai 9. elokuuta 2016

Vittu, että väsyttää



Muutto opiskelijapaikkakunnalta muistutti taas miksi en ole ruumiillisen työn ystävä: kaksi vuorokautta raadantaa vähillä yöunilla ja päässä ei liiku kivun jäljiltä ajatuksen kiertämääkään. Siivoamista siivoamisen jälkeenkin, ette uskokaan mistä kaikkialta voi paskaa löytää. Pölyä ja pölyä, parvekkeelta sentin kerros siitepölyä. Entisenä basillifoobikkona oli vessan tehoputsaus ponnistus ja lattiakaivon puhdistus kuin Pandoran lippaan avaus.

Hyvästi yliopisto!

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Kevyet mullat, Jouko Turkka

Suomalaisen taiteen kylähullu ja nero Jouko Turkka on kuollut. Hän oli kovaotteinen teatteriohjaaja, mutta minulle ennen kaikkea vimmainen kirjailija.

Katso poikani. Tuolla istuu valtiopäivillään Suomen kansa! Katso nyt, kaikki kuin sukua ja samaa sakkia, kansan valitsema eduskunta: mainostoimistojen väärentämä pankkien rahoittama paskakasa! Katso mitä toukkia valkoisin läskein, mitä ryhtiä ja luuloa ja lämmintä paskaa. Tulisi sota ja tämä porukka joutuisi pitämään kokousta jossakin ladossa! Kuvittele, jokainen luulisi että mikä sakki vankikarkureita ja huoria täällä on piilossa ja soittaisi poliisin. Kuka ei purskahtaisi nauruun kun kuulisi että ne ovat päättäneet jotakin. Nuoko? Tämä Sali ja vahtimestarien tärkeily, taksit ja kiirehtivät askeleet ovat päättäneet, eivät nämä. 

     -Jouko Turkka: Selvitys oikeuskanslerille (1984)

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Miten etninen puhdistus toteutetaan?

Nyt on Sarastuksessa niin painavaa asiaa, että on jaettava tännekin. Ilkka Auran ja Hannes Possanderin kirjoituksessa varoitetaan siitä sunnasta, johon Eurooppa on menossa ja mitä tien päässä pahimmillaan odottaa. Tätä olen itsekin tuonut esille: jos asioiden annetaan mennä omalla painollaan, kuluu tulevaisuus väkivallalle. Eurooppa näkee uuden reconquistan tai ehkä jopa holokaustin. Minä en tahdo sen tapahtuvan, en tahdo Euroopasta hirviötä. Mutta minultahan ei kysytä mitään. Tuokin teksti voi aiheuttaa hampaiden kiristelyä poliittisissa vihollisissa tai tuoda syytteen kirjoittajille, mutta mikään ei muutu. Koska kaikkihan on hyvin ja tulee menemään paremmin, minä ja kaltaiseni vain lietsomme pelkoa ja uhkakuvia. Ikään kuin puhuisimme vain lämpimiksimme. Ihmisiä on kuitenkin varoitettu, on heidän päätöksensä kuunnella tai olla kuuntelematta.

...

Jos joku muuten kysyy, kannatanko itse etnisiä puhdistuksia, niin vastaus on myönteinen riippuen sanan määritelmästä. Joukkotuhoamisten kaltaisia raakuuksia en kannata, mutta massakarkoituksia kylläkin. Nykyisen muukalaispopulaation internointi ja vähittäinen poistaminen maasta on välttämätön toimenpide. Ei niin, että vähemmistöt kokonaisuudessaan poistettaisiin vaan pääosa kahden viime vuosikymmenten aikana tulleiden väestöryhmien ihmisistä. Ainahan on kuitenkin niitä, jotka ovat sinut maamme kanssa ja kyllä Suomessa on kuin onkin tilaa.