sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Työnteko on yliarvostettua

Alkutiedote: edellinen tekstini Asemanaukion surman jälkipyykistä on luettavissa Sarastuksesta parannettuna painoksena.


Otsikossa sanottu kuulostaa perivasemmistolaiselta ja sitä se onkin. Lepopäivän päätteeksi on mitä oivin hetki tarkastella asiaa, jossa vasemmisto on ollut aikanaan runttaamassa läpi oikeita uudistuksia. Viisipäiväinen työviikko ei ole kaltaiseni synnynnäisen tyhjäntoimittajan näkökulmasta vähäinen saavutus. Jos on näet yksi asia, jota protestanttisen työetiikan läpäisemässä Suomessa inhoan, on se työnteon fetissinomainen asema. Tärkeintä ei siinä ole, että jotain tehdään vaan että vain tehdään. Joutilaisuus on vähintään epäilyttävää, joten on varmuuden vuoksi parempi tehdä jotain. Kunhan tekee jotain, se on pääasia. Kunhan kuluttaa energiaa.

Ei ole sattumaa, että Suomessa on tyypillistä haukkua ”apurahataiteilijoita” ja luovan alan ihmisiä ylipäätänsä, eiväthän ne tee edes oikeita töitä! Mikäli samat öyhöttäjät vaivautuisivat edes hetkeksi lukemaan historiankirjoja, huomaisivat he monen taidekaanonin klassikon jääneen tekemättä ilman tukea mesenaateilta. Lukemattoman moni taiteilija on ollut joko varakkaan tukijan taikka sukulaisten nurkissa pyörinyt vetelehtijä. Ne, jotka eivät olleet, olivat satunnaisilla tuloilla kituuttaneita köyhimyksiä. Kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi ei tietääkseni ollut koskaan niissä ”oikeissa töissä”. Nyt toki, on ollut rehellisissäkin ammateissa työskennelleitä taiteilijoita tai muuten vain yleistä työtarmoa osoittaneita. Esimerkiksi sankarini J.R.R. Tolkien oli pitkäaikainen yliopiston professori. Huomattavaa on kuitenkin, ettei hänellä ollut suurta akateemista kunnianhimoa; hän ei juuri saanut tieteellisiä tutkimuksia aikaan, vaan suuntasi lingvistisen ja luovan intohimonsa kirjallisuuteen. Ura yliopistolla oli sittenkin hidaste ja välttämätön paha. Sitten on Pekka Halosen kaltainen valtaisalla tarmolla varustettu maalaisperheen vesa, joka oli – paitsi kahdeksanlapsisen perheen isä – myös tavattoman tuottelias taidemaalari. Hän kykeni yhdistämään kiireisen ja ajoittain materiaalisesti niukan perhe-elämän luovaan tarmoonsa.

Edellisen kappaleen pointti on osoittaa, että taide enemmän tai vähemmän edellyttää vapautta jokapäiväisistä askareista. Edes Pekka Halonen ei olisi pitkälle pötkinyt ilman tarmokastakin tarmokkaampaa vaimoaan Maijaa, joka piti työpanoksellaan taloa pystyssä. Vielä enemmän tämä korostui Halosen ystävän ja kansallissäveltäjämme Jean Sibeliuksen huushollissa, jossa Aino oli arjen kantava voima. Tiedän omasta kokemuksesta, että luovuus tukahtuu arjen stressin ja jatkuvien keskeytyksien paineessa. Se vaatii vapaan ja avaran tilan, se kaipaa tyhjää aikaa. Se on painoton tila, jossa ajatukset pääsevät keventyneinä ojentumaan kohti korkeuksia. Se tilanne, kun kalenteri on tyhjä ja sitoumukset hoidettu ja delegoitu muille, vapauttaa uuteen maailmaan. Taiteen tärkein osuus, luova päänsisäinen prosessi, ei ole työtä. Se on pikemminkin verrannollinen leikkiin, joka loppuu vasta vanhempien (=yhteiskunnan) kutsuessa takaisin sisätiloihin (=arkeen). Luova tila ja inspiraatio ovat asioita, joiden vuoksi elän ja siksi pyrin noita tiloja ruokkimaan järjestämällä niille aikaa.

En voi välttyä vaikutelmalta, että apurahoista valittava veronmaksaja on vain kateellinen juntti, jota risoo, kun kaikki eivät teekään samaa paskaduunia. Ja lopulta taiteilijakin joutuu ponnistelemaan saattaakseen teoksensa valmiiksi, pelkkä luova prosessi ei riitä. Tätä on totuttu kutsumaan työnjaoksi, enkä näe mielekkäänä että jokaisen tulisi ansaita leipänsä niin sanotuilla oikeilla töillä. Kaikki taide, eli kirjojen, elokuvien, kuvataiteen ja musiikin kaanonit jäisivät varsin laihoiksi, jos kaikki olisivat pakotettuja saman työsapluunan läpi kulkemaan. Taide on kuitenkin perusolemukseltaan hyödytöntä, mitä on perisuomalaisen työmoraalin puitteissa vaikea sulattaa. Tätä heijastelee myös useiden persujen ajatus siitä, että markkinoiden tulisi määrätä taiteen paikka yhteiskunnassa. Moinen ajatus on idioottimainen, sillä suuri yleisö ei tiedä mitä se haluaa. Ja jos sen antaa päättää, he päätyvät kuluttamaan silkkaa roskaa. Taidetta, kun ei edes ole tarkoitus kuluttaa vaan kokea. Hyvä taide ei ole pikaruoka-ateria, joka ulostetaan seuraavana päivänä, vaan messuun verrattavissa oleva uskonnollinen kokemus. Taide tarvitsee elitismiä ja mesenaattejaan, jotka pitävät huolen siitä että ihmiskuntaa siunataan totuuden koskettamilla hengentöillä. Se, että nykypäivänä apurahat ovat korvanneet mesenaatit, on jokseenkin yhdentekevää. Se on byrokraattisempaa ja kasvottomampaa, siis huonompaa. Mutta parempaakaan ei ole juuri nyt saatavilla. Ja suurin osa apurahaa myöntävistä tahoista on joka tapauksessa yksityisen hyväntahtoisuuden varassa, joten veronmaksajat pitäkööt naamansa ummessa.

Vaikka olen jonkin sortin taiteilijaluonne ja kirjoja kasaan yrittävä kynäilijä, en henkilökohtaisesti halua apurahoihin turvautua. Olen sen verran protestanttisen työetiikan läpitunkema, enkä koe itseäni siinä määrin taiteilijaksi, että kokisin olevani sellaiseen oikeutettu. Niinpä olen tullut siihen tulokseen, että yhdistäisin matalapalkkaisen työn vapaa-ajalla tapahtuvaan luovaan toimintaan. En rakasta työntekoa, inhoan sitä. Koska kuitenkin jollakin on leipää saatava, enkä haluaisi sosiaalituille heittäytyä, on ikävä kyllä jotain tehtävä. Ei ole olemassa työuraa, ei työtehtävää, josta voisin todella pitää. Rakastan ennen kaikkea joutilaisuutta, sitä että voin vain olla ja katsella maailman menoa. Haluan tarkkailla ja olla ottamatta liikaa osaa. Valittavanani on siis vain vaihtoehtoja, jotka ovat enemmän tai vähemmän huonoja. Tällä hetkellä olen puolitoista vuotta kestävässä työharjoittelussa, jonka myötä saisin ammattipätevyyden jokseenkin pureskeltavissa olevaan työhön. En kerro siitä tässä vaiheessa muuta kuin, että kyse on julkisen sektorin työstä. Tietysti, minusta ei saisi tuottavan alan työntekijää kirveelläkään. Olisin sellaiseen liian laiska ja lyhytjänteinen. Kaikki intohimoni on suuntautunut aivan toisiin asioihin ja muihin maailmoihin. Työ on jotain henkeni pitimiksi, eikä mitään muuta. En koskaan tule sitä rakastamaan, mutta kaikkea ei voikaan.

On kuitenkin jotain, mikä vielä erityisesti herättää minussa kaunaa kotimaisesta työetiikkaamme kohtaan. Siihen nimittäin sisältyy koko sielun alistava juonne, jossa ei riitä että vain tekee työtä. On myös nimenomaan rakastettava työtä, antauduttava sille koko olemuksellaan. Tätä tuodaan esille erinäisissä riiteissä, joissa päivitellään kiireellistä arkea kuin se olisi hienokin asia tai retostellaan työtehtävien kuormittavuudella. Ymmärrän moisen, jos kyseessä olisi vain machoilu, mutta oikeasti se on masokistinen kuuliaisuusele. Koska ”duunin painanminen” on kaiken alku ja juuri, on yhdessä päiviteltävä kuinka kaikesta oikeasti tykätään. Vastapainoksi tälle itsekidutukselle löytyy sitten aivan yhtä perisuomalainen purnaaminen, jonka ansiosta on myös ok tunnustaa tekevänsä työtä pelkän vitutuksen voimalla. Kansamme into lottoamiseen kertoo myös selvää kieltään siitä, että työelämälle haistatetaan enemmän kuin mielellään paskat. Mutta kuinka moni lottovoittaja onkaan sanonut, ”en kyllä lopeta työntekoa”. Huokaus.

Eikä tässä purnaamisessani ole lopultakaan kyse vain omasta vieroksunnastani työntekoa kohtaan. Niin paljon kuin sipilät, vapaavuoret ja muut työelämästä vieraantuneet porvarit jaksavat jauhaa työnteon ihanuudesta ja työllistymisestä, ei se muuta tosiasioita juuri kummemmaksi. Työtä ei ensinnäkään juuri enää ole, ei ainakaan kaikille. Kaikki eivät voi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä duuniin. Kuinka moni edes haluaisikaan, koska ne jäljellä olevat duunitkin ovat pian kaikki paskaduuneja. Kun yhä pienempi määrä ihmisiä tekee yhä isomman määrän töitä, yhä kiihtyvillä aikatauluilla, pidemmillä työpäivillä ja lyhyemmillä eläkkeillä, alkaa kovimmankin duunarin pinna kiristyä. Enää ei kävellä työpaikan ovista sisään ja paiskita samaa hommaa eläkepäiviin. Hyvällä tuurilla tehdään kuukausia kerrallaan ja yhä kiireellisemmässä ja stressaavammassa ympäristössä. En katso siis asiakseni moralisoida liikaa niitä, jotka eivät jaksa tähän oravanpyörään mukaan lähteä.

Vasemmisto osuu naulan kantaan työelämän ja työmarkkinoiden kritiikissään ja sitä tuntuu olevan ainakin joidenkin vaikea oikealla myöntää. Osaltaan tämä johtuu siitä, ettei viholliselle haluta antaa tunnustusta ja osaltaan siitä, että oikealta löytyy huomattavan paljon talousliberaaleja. Näille markkinauskovaisille työttömyys johtuu vain yksilöiden epäonnistumisista tai verotuksesta, ikään kuin työnantajapuolella ei olisi asiaan vaikuttavia rakenteellisia tekijöitä. Työelämän huonontumisen taustalla on globaalia talouspolitiikkaa sekä silkan ahneuden sanelemia ratkaisuja. Kapitalisteillehan nykytilanne on oikeastaan mitä parhain, valtio kun kantaa vastuut mutta antaa tuet. Työttömille on hauska vittuilla ja köyhää on hyvä kyykyttää laittamalla tämä orjatyöhön, jota myös kuntouttavaksi työtoiminnaksi kutsutaan. Modernit kiertoilmaisut vain lisäävät jo valmiiksi epätoivoisen ihmisen raivoa, ikään kuin kyykytys byrokraattien ja kaiken maailman toimistojen taholta ei olisi jo tarpeeksi. Älkää enää virallisella taholla sanoko ”Suomi kuntoon”. Kukaan ei usko, kukaan ei naura.

Vasemmistoa kannattaisi kuunnella asiassa, jossa heillä on jo parisataavuotinen kokemus, eli työväenasiassa. On kuitenkin niin, että heilläkin on vakavat sokeat pisteensä mitä etenkin vasemmiston liberaaliin puoleen tulee. Jos heidän analyysinsa osuvatkin usein oikeaan, he kaahaavat unelmillaan itsensä nurin. Puolustan apurahoja, mutta en niiden jakamista kenelle tahansa. Mikä tahansa ei ole taidetta, eikä kuka tahansa taiteilija. Vain harvat sitä voivat olla, muiden on tyytyminen johonkin muuhun. Vasemmisto, joka nykyään kannustaa mihin tahansa paitsi oikeisiin töihin, tuottaa vain lauman elämäntapaopiskelijoita ja tyhjäntoimittajia. He kieltäytyvät ajattelemasta sitä yhtälöä, jossa kutistuva työntekijöiden joukko saa elättää kasvavan joukon sosiaalipummeja. He puhuvat perustulosta ihmelääkkeenä kaikkeen, vaikka todellinen ongelma ei ole lopulta kannustinloukuissa; ongelma on yhteiskunnan resurssien kulumisessa loppuun ja resurssientuottajien vähenemisessä. Perustulokin on maksettava rahoista, jotka on saatava joidenkin ihmisten työllä ja vaivalla kasaan. Vasemmisto tuntuukin ennen kaikkea valehtelevan siitä, että jokainen voi tehdä mitä haluaa. Ei voi, oikeasti mielekkäitä töitä on vain vähän. Jonkun on roska-autoakin ajattava, enkä usko siitä olevan pääasialliseksi sisällöksi kenenkään elämään. Kipu ja vaivannäkö ovat tavalla tai toisella aina läsnä, tätä on turha kiistää. Jos oikealla vähätellään työelämän raadollistumista, vasemmalla ei kyetä tunnustamaan työn kovia puolia. Vanhat kommunistit saattoivat sentään olla ylpeitä, että myös heidän ankaralla panoksellaan oli yhteiskuntaa rakennettu. Sossuvassarit taas pettyvät, kun kaikki eivät voikaan olla muusikkoja.

Olisiko tässäkin asiassa aika kokonaisvaltaisemmalle ajattelulle, synteesille? Perustulo ei ole välttämättä huono ajatus, mutta ei ratkaise sitä perustason ongelmaa eli huoltosuhdetta. Toisaalta sitä eivät ratkaise nykyhallituksen ainaiset leikkaukset, eikä kaikenlainen omaan telttaan kuseminen. Työpäivää voidaan pidentää vaikka kuusi tuntia, eläkeikää nostaa yhdeksäänkymmeneen ja siltikään ei tuottavuus nousisi. Päinvastoin, työntekijöiden piiskaaminen todennäköisesti vain alentaa sitä. Mutta ei minullakaan ole eväitä antaa. En ole taloustieteilijä, en tiedä voiko tilanteesta pelastautua enää. On se kuitenkin kumma, kun maallikonakin näkee kuinka persiilleen asioita hoidetaan. Varmaan kymmenen vuoden ajan on jokainen hallitus luvannut työllisyyttä parantaa, ja maassamme on pian ennätystyöttömyys. Tässähän tulee ihan hassu fiilis, että meitä saatetaan kusta silmään.

Haistakaa sekoomus ja työllisyysintoilijat pitkä paska. Teille haluan iskeä vain kapuloita rattaisiin. Tunnen pelkästään sympatiaa downshiftaajia ja muita hipahtavia laiskottelijoita kohtaan. Ihmiset pitäisi saada arvostamaan lorvimista, tälläkin hetkellä suurin osa sossupummeistakin käyttää aikaansa ties mihin mömmöihin ja anarkismiin. Lukisivat kirjoja ja sitten ryhtyisivät munkeiksi. Rukoilisivat ja tekisivät Oikeaa työtä - sielun työtä.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Matu tappaa, natsi tappaa...



Irakilaiset ryöstömurhaavat suomalaismiehen, 1-0 sanovat pelti kiinni-ihmiset. Uusnatsien pahoinpitelemä mies kuolee, 1-1 sanovat unelma-ihmiset. Ei, ei pojat, ei tätä hommaa tuolla tavalla hoideta. En aio omalta osaltani jatkaa tätä ruumistennistä. Ja kuitenkin alennun kommentoimaan koko asiaa, aivan kuin aikamme yleinen vajaaälyisyys vetäisi painovoiman tavoin puoleensa. Taas sitä mennään…

Itse tapahtumia ei tarvinne käydä sen enempää läpi, kaiken voi katsastaa uutisista. Reagointi tapahtumiin taas noudattaa tuttua kaavaa, eli eri poteroiden edustajat pitävät eri asioita esillä. Kun suomalainen kuolee matun toimesta, ei ole vaikea arvata ketkä pitävät melua ja ketkä vaikenevat. Melua pidetään kuitenkin syystä. Kun uusnatsien väkivallan vuoksi kuolee joku, ei ole vaikeaa arvata ketkä pitävät melua ja ketkä vaikenevat. Melua pidetään nytkin syystä.

Tässä vaiheessa on syytä huomauttaa, ettei Helsingin tapauksesta tiedetä vielä kaikkea. Edes syy-yhteys pahoinpitelyn ja kuoleman välillä ei ole itsestään selvä. Joka tapauksessa, ovat ihmiset eri puolilla poliittista rintamaa pääosin hyväksyneet oletuksen, että kuolema seurasi pahoinpitelystä. Ja se on todennäköisin oletus, ei siinä mitään. Omalla puolellani rintamaa on tämän ympärillä kuulunut kiusallista kiemurtelua. Koska on epämukavaa myöntää omien mokanneen, koetetaan kuvaa kaunistella (kyllä, katson SVL:n siinä mielessä meikäläisiksi, että myös he ovat laitaoikeistoa. En minä heistä pidä, mutta en voi taikoa heitä poiskaan). ”Uhri oli aggressiivinen nisti, se oli itsepuolustusta”. Ainakin ensin mainittu voi olla totta, mutta ei poista sitä seikkaa että mies mitä ilmeisimmin kuoli tietoisen pahoinpitelyn seurauksena. Ja se on olennaisinta. Vai onko tosiaan mahdoton ajatus, että uusnatsien väkivallasta voisi syntyä tällaistakin jälkeä? Päinvastoin, tällaista oli ennemmin tai myöhemmin odotettavissa.

Vastenmielistä on ollut joidenkin ilakointi siitä, miten uhri sai mitä ansaitsi. Sekin on vain yksi kiemurtelun muoto, jolla tahdotaan sanoa ”ei se siis väärin ollut”. Paradoksaalisesti tämä vähättelevä selittely osoittaa, kuinka surma sittenkin häiritsee tätä porukkaa. Ehkä se todella oli väärin, mutta sitä on mahdotonta myöntää. No, vastapuolella ei olla juuri sen rehellisempiä. Ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa, että satunnainen ohikulkija hakattiin kuoliaaksi. Tässä luodaan samanlainen kuva kuin SVL:n mielenosoituksesta Jyväskylässä, aivan kuin jäsenet olisivat pidäkkeettä hyökkäilleet keiden tahansa kimppuun astalot viuhuen. Kuten Jyväskylässäkin, uhri oli tullut iholle verbaalisesti ja kenties fyysisestikin. Hetkinen, yritänkö nyt sittenkin oikeuttaa tekoa? En, faktoja voi kertoa myös sillä intentiolla että teko asettuu oikeaan kontekstiinsa. Heitän pallon vastapuolelle: jos kaikenlainen väkivalta on automaattisesti väärin, miksi tätä tapausta täytyy värittää valheellisilla mielikuvilla? Ihmiset näet tuntevat intuitiivisen eron, jos uhrina olisi tarkoituksella tohjoksi piesty teini-ikäinen siloposki kuin jos uhri on itse provosoimaan mennyt aikuinen, jota kerran potkaistiin ja joka onnettomasti löi päänsä katuun. Kumpikin on väärin, mutta samaan tapaan kuin murha ja kuolemantuottamus ovat väärin. Tekoa ei voida oikeuttaa uhrin toimien tähden, mutta uhrin toimista ei kannata laskea luikuria.

Mielikuvilla pelaaminen ei toki olisi mitenkään uutta, koetettiinhan vain hetki sitten vääntää väkisin kohua raskaana olevan musliminaisen pahoinpitelystä, vaikka kyse oli naisen osalta niin sanotusta Arabianlisästä eli suomalaisittain ilmaistuna valheesta. Tapauksesta palaa muistiin erään rap-muusikon äiti, jonka kertomus poliisien mielivallasta oli taas vahvasti Afrikanlisällä ryyditettyä. Halpamaisuutta osoittivat myös eräät netin vasemmistojulkaisut, jotka päättivät jatkaa valhetta paljastumisen jälkeenkin. Tärkeää ei ole totuus, vaan se että nasset on pahoja.

Yksi asia olisi syytä tehdä tässä selväksi. En näe lainkaan mahdottomaksi, että jonain päivänä vaikka raskaana oleva musliminainen todella piestäisiin veriletuksi. On odotettavaa, että jonain päivänä uusnatsit tai vastaavat radikaalioikeistolaiset hakkaavat poliittisia vastustajiaan kuoliaiksi. Niin paljon vihaa ja hehkuvaa raivoa kytee pinnan alla, etteivät ihmiset tiedäkään. Mutta vain se, että näitä asioita voisi tapahtua, ei tarkoita juuri näiden tapausten mennen kuvitellulla tavalla. Musliminaista ei hakattu, eikä tätä surmaa voida pitää poliittisena terroritekona. Totuus ei muutu paremmaksi valheilla. Ihmiset, jotka niitä latelevat, eivät piittaa siitä. He voivat puhua tottakin, mutta se on heille vain taktinen valinta. Toisaalta, pitäisikö minun todella olla yllättynyt että maatamme jakavaa poliittista kiistaa käydään myös poliittisen propagandan keinoin? Eikö minun pitäisi olla jo viisaampi ja tietää paremmin. Todellisuudessa olen yhä edelleen liiaksi idealisti.

Tahtoisin palata vielä takaisin tähän omituiseen kilpajuoksuun, tähän ruumislaskurien turnajaisiin. Miksi ihmiset eri puolilla poliittista kenttää katsovat näitä tapauksia kuin ne olisivat toinen toisensa kumoavia maaleja? Muslimi tappaa, johto-osuma persuille. Natsi tappaa, suvakit tasoittavat. Pinnallisesti katsottuna tämä vaikuttaa vajaaälyisyydeltä. Lopulta tämä ei ole muuta kuin vanhaa kunnon identiteettipolitiikaa. Kun koko kansaa yhdistävää ajatusta ei enää ole, on vain toisiaan raatelevia etutyhmiä. Minkäänlainen synteesi ja kokonaisvaltainen ajattelu eivät voi lyödä läpi, sillä asioita katsotaan putkimaisen syy-seuraussuhteen läpi sen sijaan, että hahmotettaisiin verkko. Siksi Breivikin surma näyttäytyy persulle yksittäistapauksena ja suvakille koko yhteiskunnan läpäisevän fasismin huipentumana. Kun muslimi räjäyttää paikkoja, tämä hetkeksi rikkoo suvaitsevaisen maailmaa. Syy-yhteys rikkoutuu, putki vuotaa. Mutta seuraava oikeistolainen viharikos tilkitsee vuodon, se kumoaa muslimin terroriteon. Saman logiikan perustalta ponnistaa se oikeiston osa, joka katsoo vian olevan aina vain vasemmistossa. He eivät näe syy-yhteyksiä oikeistoradikalismin ja oman politiikkansa välillä, muslimit tappavat kuitenkin enemmän! Kaikkein karmeimmillaan tämä on sitä, että ihmiset poliittiseen väriin katsomatta jakavat ruumisdiagrammeja sosiaalisessa mediassa ja osoittavat kuka on totisesti se pahin.

Voisiko olla niin, että sekä maahantunkeutujat että uusnatsit ovat uhka? Voisiko olla niin, että he ovat eri osasia samassa ongelmassa. Nämä ilmiöt eivät sulje toisiaan millään lailla pois sen enempää kuin nationalistinen IRA ja Punainen armeijakunta sulkivat toisensa pois. Kaikki liittyy kaikkeen. Uusnatsien tekemä surma ei ollut yksittäistapaus, eikä sitä ollut Kajaanin ryöstömurhakaan. Ensin mainittu liittyy yleiseen oikeiston radikalisoitumiseen, surma on uusi askel. Kun ensiveri on vuodatettu – vaikka ehkä osin tahattomasti – on helpompaa vuodattaa uutta. Katson ainakin tässä asiassa vasemmiston osuneen jokseenkin oikeaan: radikaalioikeistossa piillee suurin potentiaali ja uhka tulevaisuuden poliittiseen väkivaltaan. Vaikka mukaan mahtuu valheita ja suhteellisuudentajutonta paisuttelua, ovat he oikeassa siinä että suurin vaara kumpuaa omista riveistäni. Ja sanon heitä edelleen omikseni, olisi osaltani vain falskia esittää puolueetonta. En pidä SVL:stä, mutta minä olen puoleni valinnut. Ja samalla puolen rintamaa on myös SVL.

Syitä oikeiston radikalisoitumiseen voi hakea niin yhtenäiskulttuurin särkymisestä kuin tietoisista poliittisista ratkaisuista. Taloudellisen polarisaation lisääntyminen sekä näyttö siitä, ettei eliitti enää piittaa kansastaan – siis omistaan – saa etsimään vastauksia syvemmältä. Yhtenäiskulttuurissa identiteetti on kuin ilmaa, sirpalekulttuurissa siitä tulee arvokkaampaakin arvokkaampi happipullo. Vasta suomalaisuuden rapautuminen on saanut havahtumaan kansallisuuden merkitykseen, siksi vastausta haetaan myös radikalismista. Ison muukalaisväestön rajojen sisäpuolelle laskeminen havahduttaa ihmiset entistä rajummin suomalaisuuteensa, näemme varmasti keitä emme ole. Näemme ne poliittiset valinnat, joiden seurauksena heidät päästettiin vaivoiksemme. Kärsimme tunkeutujien koiruuksista, jotka ovat seurausta samoista valinnoista. Valinnoista, joiden taustat menevät vuosien ja taas vuosikymmenien taa aatteelliseen subversioon ja henkiseen rappioomme.

Missä on ratkaisu? Ainakaan se ei ole siinä, mistä jotkut nyt kiihottuvat, eli äärijärjestöjen kieltämisessä. Miten edes kieltää järjestö, jota ei ole rekisteröity minnekään? Taloudellista toimintaa voitaisiin hankaloittaa ja valvontaa lisätä, mutta yhteistoiminta voitaisiin todella tehdä tyhjäksi vain massiivisilla pidätyksillä. Ja tässä niin sanottu oikeusvaltio joutuisi raa’an dilemman eteen, voidaanko ihmisiä rankaista kollektiivisesti? Nykyisessä tilanteessa se vaikuttaisi yhä enemmän ja enemmän tarpeelliselta esimerkiksi muslimiväestön suhteen, heidäthän tulisi pääosin internoida karkottamista varten. Voi myös olla, että samoihin eväisiin jouduttaisiin ääriliikkeiden kanssa turvautumaan. Mutta sittenkin olisivat tällaiset toimenpiteet vain laastaria haavoille, seurauksiin puuttumista syiden sijasta. On melko sama, vaikka joitakin uusnatseja suljettaisiin loppuiäkseen vankilaan, jos kansan polarisaatio pahenee ja vihan malja jatkaa tulvimistaan. Kansa tulisi yhdistää, mikä ei tapahdu kielloilla ja vasemmiston omahyväisyydellä. Odotettavissa oleva yleisisku kansallismielisiä vastaan ei saata ihmisiä sopuisaan yhteisymmärrykseen. Myöskään joidenkin kansallismielisten epärehellinen usko siihen, ettei omien riveistä voisi nousta väkivaltaa (mitä parhain päin selittely ilmentää), ei luo hyvää käsitystä asianomaisten kyvystä itsetutkiskeluun ja sitä myötä mihinkään tutkiskeluun. Näkyvissä on vain syvempiin asemiin kaivautumista ja entistä näkyvämpää aggressiivisuutta.

Kuka katsoisi kokonaiskuvaa? Kuka sanoisi, että olemme suomalaisia ja suomalaisia ovat myös vastarintaliikkeen tyypit. Kansallisuus ei ole vain ryhmä samanmielisiä tai jokin hyvien ihmisten kerho. Se on myös rikollisensa ja huorintekijänsä, laiskamatonsa ja irstailijansa. Uusnatsit ovat hairahtuneita, mutta he ovat aina enemmän meitä kuin ensimmäinenkään irakilainen. Ja sama kääntäen uusnatseille: suvaitsevaiset ovat enemmän meitä kuin ensimmäinenkään ryssä.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Muukalaisinvaasion dilemma

Kymmenientuhansien ihmisten vyöry asetti niin nuivan kuin suvaitsevan kansanosan oikeasti tärkeiden kysymysten äärelle. Juuri niiden kysymysten, joita on senkin jälkeen vältelty. Melua on pidetty hyödyistä ja haitoista, oikeuksista ja sopimuksista. Relevantteja seikkoja kaikki, mutta sittenkään ne eivät tavoita tilanteen syvintä olemusta. Kysymys on eksistentiaalinen, voiko kansakuntamme jatkaa olemassaoloaan ja millä hinnalla?

Muukalaisten – niin, joku voisi kysyä miksi puhun muukalaisista enkä pakolaisista tai vastaavista. Kukaan blogiani lukeva tuskin ajattelee asiaa, mutta joku tavanomaiseen kielenkäyttöön tottunut pitäisi tällaista läpeensä pahansuopana. Minulle on toki sama ovatko tulijat pakolaisia, työperäisiä muuttajia vai ketä. He ovat aina ulkopuolisia siis muukalaisia. Tässä on ilmeinen arvolataus, he ovat jotain muuta kuin me. He eivät ole väistämättä huonompia kuin me, vain vieraita. Käytän ilmaisua ja vastaavia juuri siinä toivossa, että ne alentaisivat muiden kynnystä käyttää niitä. Uussuomalaisten kaltaiset kiertoilmaisut ovat tietoista sumutusta todellisen merkityksen kätkemiseksi. Asioista tulee puhua niiden oikeilla nimillä.

Kuitenkin asiaan: muukalaisten työllistyminen ei ole ratkaisevinta. Sillä on painoarvoa, mutta enemmän painoarvoa on sillä että tulijat ovat Lähi-idästä ja Afrikasta. En tosin loppupeleissä haluaisi edes satoja tuhansia kiinalaisia, vaikka he kaikki työllistyisivät. Tahdon maani pysyvän ennen kaikkea suomalaisena, jolloin sen etnistä rakennetta ei voi sotkea miten tahtoo. Joku tietysti huomauttaa, riittäisikö muutama kymmenen tuhatta irakilaista sen muuttamiseen? Paha vain, että tuossa oletetaan muukalaisvirran jo loppuneen. Paine todellisuudessa kasvaa ja hyöky rajojemme yli hidastui lähes yksinomaan siitä syystä, että muut Euroopan maat ryhtyivät toimeen. Tulijoita olisi edelleen vaikka muille jakaa, eikä tämänhetkisen ja maltillisemman virran jatkuminen ole mitenkään varmaa. Ainakaan moisen oletuksen varalle ei voi kestävää politiikkaa rakentaa, ja esimerkiksi Tanska on kaukaa viisas kiristäessään maahantulon ehtoja jo ennakkoon. Brace for impact!

Tulevaisuudessa on odotettavissa entistä suurempia pakolaismääriä väestön kasvaessa ja ristiriitojen kärjistyessä kolmansissa maissa. Samalla kärjistyvät sisäiset ristiriidat kotona Euroopassa ja vastakkainasettelu muukalaisten ja kantaväestön kanssa tulee aina vain näkyvämmäksi. Jos voisimme tunnustaa tilanteen kroonisen luonteen, lupaukset pikaisista ja helpoista ratkaisuista saisi unohtaa. Jos voisimme tunnustaa tilanteen nollasummapeliksi, pääsisimme kenties vihdoin asioiden ytimeen. Toisin kuin jotkut uskottelevat, kaikki eivät voi voittaa. Joku maksaa, joko me tai he. Joku maksaa sanan vihoviimeisessä merkityksessä, eli olemassaolollaan. Tämä on koko sotkun perimmäinen dilemma, johon oikeiden kysymysten polulla lopulta päätyy.

On maahanmuuttokriitikoita, jotka kuvittelevat tiukan maahanmuuttolinjan ja ihmisoikeuksien olevan sovitettavissa. Osa uskoo tähän kenties vilpittömin motiivein, osa valehtelee. Ristiriita nationalismin ja universaalien oikeuksien välillä ei voisi olla räikeämpi, jompikumpi saa joustaa. Itsehän en arvota humanistista öyhötystä liian korkealle, sillä ihmisoikeudet eivät ole sama asia kuin oikea ja väärä. Kuitenkin juuri oikeasta ja väärästä on tässä kysymys ja erinäiset sopimukset ovat vain toimineet kanavana kiistoille oikeutuksesta. Kun katsotaan siis syvemmälle paperilappusten ohi, katsotaan tähän: kuinka pitkälle voimme mennä suojellaksemme kansaamme? Kun siis päätämme karkottaa ihmisiä pois, käännyttää heitä ja sulkea rajamme, tuomitsemme ainakin osan heistä kuolemaan. Muukalaisten joukossa on kaikkien onnenonkijoiden muassa myös lukemattomin määrin niitä, jotka ovat todellisessa vaarassa kotimaissaan. Mihin vedämme rajan? Ajammeko automaattisesti kaikki pois ja vain suljemme silmämme siltä, mitä heille tapahtuu. Vai päästämmekö heitä rajojemme sisäpuolelle, pitäisikö pelastaa edes osa? Mikä riittää, promille vai kaikki? Jos uskomme voivamme tehdä mitä tahansa kansamme eteen, ei mikään määrä ruumiita ja väkivaltaa olisi liikaa. Kansanmurha olisi vain keino muiden joukossa. Harvat uskaltavat toivoa kaikkea tuota ääneen, mutta sitäkin useampi salaa. Olen itsekin pahimmillani ajatellut, että ehkä muukalaisten täyteen sullotut veneet Välimerellä voisi ampua kulkumatkalla seulaksi. Se varmasti pysäyttäisi liikkeen! Mutta: johonkin on raja vedettävä. Joku sanoi, että hirviöitä vastaan on voitava taistella muuttumatta hirviöksi. Vai onko sittenkin niin, että joskus on muututtava hirviöksi. Onko niin, että kansakuntien ja heimojen on viime kädessä lunastettava olemassaolonsa tuhoamalla vihollinen. Pakanamoraaliin tämä sopisi ristiriidattomasti, mutta se ei tunnu oikealta minulle. Olenko kristillisen kulttuurin hapattama, ehkä olenkin. Tämä on eettinen dilemma, josta nationalistinen puoli ei pääse eroon.

Kansan etninen yhtenäisyys on viime kädessä abstraktio. Voidaanko abstraktion edestä uhrata loputtomasti konkreettisia ihmisiä? Se, joka vastaa myöntävästi, teeskentelee tai on paatunut. Mutta kansa itsessään ei ole vain abstraktio vaan kokoelma eläviä ihmisiä, jotka ovat me ja siten etusijalla. Miten siis konkreettisesti voisimme torjua muukalaisia ilman, että muuttuisimme ihmispaholaisiksi. Olen esimerkiksi mielissäni siitä, että turvapaikan saamisen ehtoja on kiristetty. Nähdäkseni niitä ei edes ole kiristetty lähimainkaan tarpeeksi, mutta silti on tapahtunut jotain outoa. Sen sijaan, että katsottaisiin kukin tapaus huolella läpi, tehdään karkotuspäätöksiä ajan puutteen takia käytännössä satunnaisesti. Jos siis ihmisiä lähetetään suoraan kuolemanvaaraan, onko tämä oikein? Ei se ole. Vaikka karkotettavat muukalaiset pyritään palauttamaan oman maansa turvallisimmille alueille, virheitä kuitenkin tulee ja he kärsivät. Alla eräitä esimerkkejä karkotetuista tai pian karkotettavista:

Afgaaninaisen karkotus.

Irakilaismiehen karkotus.

Toisen irakilaismiehen karkotus.

Irakilaisen perheenäidin karkotus.

Kurdi-isän karkotus.

Nigerialsinaisten karkotus.

Kahdessa ensin mainitussa tapauksessa karkotetut on mahdollista palauttaa ilman, että he joutuisivat välittömään kuolemanvaaraan. Mutta perhe- ja sukusiteistään irrotettu nainen turvakodissa tai samaan tapaan juuriltaan irrotettu mies vieraalla alueella eivät voi rakentaa itselleen tulevaisuutta. Kolmannessa tapauksessa mies joutui vakavaan vaaraan kristityn vaimonsa vuoksi, ehkä hänelle olisi tullut suoda turvapaikka? Neljäs ja viides tapaus ovat taas mieltä vailla sikäli, että olisi fiksumpaa karkottaa koko perhe tai jättää heidät Suomeen kuin ajaa vain toinen vanhemmista ulos. Perhe on kuitenkin tekijä, joka on tällaisille ihmisille kenties ainoa turvaverkko ja hidaste miesten radikalisoitumiselle. Viimeinen tapaus on siitä kiintoisa, että käännytetyt joutuvat vaille turvaa jo Italiassa. Eikö Eurooppakaan ole enää turvallinen?

Miten näitä tapauksia voisi käsitellä oikeudenmukaisesti? Miten on yhdistettävissä rajat kiinni-politiikka ja moraali. Tietenkin lähimmäisten asettaminen etusijalle on itsessään moraalista. Mutta on jälleen kysyttävä, kuinka pitkälle voimme mennä? Lähtisin itse siitä, että oikeusvaltioperiaatetta pyrittäisiin noudattamaan myös muukalaisten kohdalla mahdollisimman pitkälle. Olisi järkevintä internoida koko porukka keskitysleireille, joista he eivät pääse karkuun ja joissa kukin tapaus voitaisiin käydä läpi yksilökohtaisesti. Se olisi aikaa vievää, mutta tarpeellista ihmishenkiä maksavien virheiden välttämiseksi. Olisi samanaikaisesti noudatettava tiukkaa linjaa ja kyettävä joustamaan. Pidän nimittäin lakeihin takertumista vahingollisena tapana. Eivät maallemme haitalliset pakolaissopimukset tai oma lainsäädäntömmekään saa olla esteenä järjenkäytölle. On siis typerää hajottaa perhe lakipykälän vuoksi tai evätä naiselta turvapaikka vain, koska tämä ei ole vaarassa poliittisen vainon vuoksi; jos hänen oma perheensä uhkaa joka tapauksessa tappaa hänet, mitä eroa olisi lopputuloksella?

Muukalaisten lajittelussa vaadittaisiin myös jonkinlaista hierarkioiden tajua. Ne, joita vastaan otetaan, saisivat olla kokonaisia perheitä tai vähintään äitejä lapsineen. Yksinäiset miehet olisi syytä käännyttää pääosin automaattisesti, mikä myös tekisi perheenyhdistämisestä pitkälti tarpeetonta. Miehet ovat vaarallisimpia niin lyhyellä kuin pitkällä aikavälillä. Perhe taustatukena vähentäisi radikalisoitumishaluja ainakin jonkin verran, mutta iso joukko irrallisia 15-40-vuotiaita miehiä on varma aikapommi. Perheiden muodostama uhka näkyy taas pitkällä aikavälillä, kun toinen polvi radikalisoituu ja myös muuttaa maan etnistä rakennetta. Tätä uhkaa olisi kuitenkin helpompi hallita päättämällä millaisissa volyymeissa näitä perheitä maahamme päästetään ja aggressiivisella kulttuuriassimilaatiolla. Syksyllä 2015 tilanne hoidettiin niin päin persettä kuin mahdollista ja rajojemme sisäpuolelle päästettiin iso tukku nuoria miehiä, joista olisi päästävä pääosin eroon. On siis kyseenalaista, voimmeko enää edes päästä tilanteeseen, jossa huolellisesti valikoisimme pakolaisiksi hyväksyttäviä perheitä.

Mutta dilemma on ja pysyy. Voimme ottaa muukalaisia pakolaisina tänne, maamme kyllä kestää etnisten vähemmistöjen olemassaoloa. Mutta se kestää niitä vain, jos ne ovat pieniä. Voimme auttaa vain tiettyyn rajaan asti. Lopulta tulee piste, jossa joudumme käännyttämään yhä suuremman ja suuremman joukon ihmisiä varmaan kuolemaan, mikäli haluamme jatkaa olemassaoloamme. Tietenkin voimme auttaa myös rajojemme ulkopuolella ja nimenomaan siellä (apu suoraan kriisialueille on paras keinomme auttaa niitä ihmisiä ja myös vähentää muuttopainetta). Sillekin on silti rajansa. Mihin vedämme rajan, se on aikamme tärkeimpiä eettisiä ongelmia. Se on ratkaisematon ristiriita, mitään loppuun saakka hyvää ratkaisua ei ole. Se on kammottava asia. Olen joskus sanonut, että olemme julmien ratkaisujen edessä. Että muiden kuollessa on itse jatkettava elämää. Mutta se on liikaa, mieli ei kestä tällaisia ristiriitoja.

Ehkä suvaitsevaiset ovatkin oikeassa ja heillä on tarjota ratkaisu? Mutta ei, suvaitsevaisessa leirissä ei ole myöskään ajateltu implikaatioita loppuun saakka. Hyvin harva jos kukaan on siellä uskaltanut kysyä, mihin asti voimamme riittävät. Yhä useampi on sentään lakannut vetoamasta muukalaisiin rikkautena ja vain puhuu velvollisuudestamme auttaa. Uskon, että suurin osa heistä tarkoittaa hyvää. He näkevät sen aivan todellisen kärsimyksen, minkä kourissa kolmannen maailman maat ovat. Vain paatunut ihminen ei ajattele, voisiko sitä jotenkin lievittää. Osa taas ei ole aivan niin vilpitöntä, he ajavat ennen kaikkea monikulttuurista, abstraktia painajaistaan. He kyllä osaavat tivata meiltä nationalisteilta, kuinka monen avuntarvitsijan olemme valmiita uhraamaan. Se on erittäin aiheellinen ja painava kysymys. He eivät kuitenkaan uskalla kysyä itseltään, kuinka paljon raiskauksia, ryöstöjä, murhia ja yleistä viheliäisyyttä vähemmistöjen taholta on hyväksyttävissä monikulttuurisen unelman eteen. Ääneen lausumattomana olettamuksena on, että monikulttuurinen harmonia lopulta toteutuu ja ikävyydet ovat sen väistämättömiä kasvukipuja (tietenkään se ei lopulta toteudu). Ääneen he ovat sanoneet, että pakolaisten joukossa on mätämunia eikä sille vain voi mitään. Toisin sanoen, muutamien suomalaisten hyvinvointi on uhrattavissa auttaaksemme isompaa joukkoa muukalaisia. Itse vedän rajan mieluummin siihen, että ennemmin annan ulkolaisten kuin suomalaisten kärsiä. Mutta, dilemma koskee minuakin. Miten paljon he voivat kärsiä?

Ei ole suvaitsevaista, joka olisi koskaan sanonut kuinka paljon maahamme suunnilleen muukalaisia mahtuisi. Miten se olisikaan mahdollista, kun he eivät uskalla asiaa ajatella. Nimittäin sinä hetkenä, kun he tunnustaisivat rajojen olemassaolon, he tunnustaisivat tämän: osa pakolaisista on jätettävä kuolemaan. Siksi monet uskottelevat kykymme kantavan loputtomiin. On totta, että Suomella on runsaasti resursseja. Mutta mitä sen jälkeen, kun varastot tyhjenevät. Kuka leipoo leipää tyhjästä? Mitä sen jälkeen, kun muukalaisia tulee miljoona, ei vaan kuusi miljoonaa? Tämän ”rajattoman rakkauden” puolestapuhujat omaavat salaisen marttyyrimentaliteetin. Koska olemme etuoikeutettuja länsimaalaisia ja siis syntisiä, olisi vain jaloa uhrata koko kansakuntamme muiden eteen. Vaikka maamme runnottaisiin hiekkaneekerien jalkojen alle, olisimme ainakin auttaneet. Vaikka emme tuhouduttuamme auttaisi enää ketään ja vaikka hiekkaneekerit eivät varmuudella auta ketään, kaikki olisi ollut oikein.

”Tietenkään ei Suomeen tulisi miljoonia pakolaisia”, sanoisi joku vastaan. Ja tuskin tuleekaan, Euroopan rajat sulkeutunevat lopullisesti ennen kuin se olisi mahdollista. Tuossa vastaväitteessä on kuitenkin se implisiittinen olettamus, että auttaisimme vain rajojemme sisäpuolelle päässeitä. Eikö meidän rajattomilla resursseillamme pitäisi aktiivisesti haalia pakolaisia ympäri maailmaa? Pakolainen, joka ei vain pääse Suomeen, olisi edelleen avuntarpeessa. Jos autamme yhtä pakolaista, mutta jätämme toisen kuolemaan vain koska tämä ei päässyt rajojemme sisäpuolelle, eikö tämä olisi väärin? Ja etnomasokistimme löytää vastauksen kehitysavusta. Rajat tulevat siinäkin vastaan, mitä sen jälkeen? Etnomasokisti jatkaisi hyväksi havaitulla linjallaan. Tausta-ajatus on, että eläisimme jalossa köyhyydessä ja kurjuudessa syntiemme tähden. Rehellinen suvaitsevainen kuitenkin tiedostaisi dilemman: joko on uhrattava koko Suomi tai autettava vain joitakin pakolaisia.

Dilemmaa ei kukaan pääse karkuun, rajanvedosta on kaikki kiinni. Vain abstrakti periaate, että jokaista on autettava tai vaihtoehtoisesti ei ketään, on varmasti väärin. Tahdon myös uskoa, että suurin osa ihmisistä tämän todella tajuaa. Tämän tekstin on tarkoitus vain havainnollistaa dilemman filosofista spektriä. Koska harva tuskin todella sijoittuu kumpaakaan teoreettiseen ääripäähän, on ongelma konkreettinen: mihin vedämme rajan?

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Öyhötän sukupuolista



Miehet ja naiset eivät ole symmetrisiä. Eivät pinnallisesti, eivät pohjimmiltaan. Ei ole sellaista ydinihmisyyttä, joka tekisi näistä kahdesta kummajaisesta perustavalla tavalla samanlaiset. Jos näin kuitenkin olettaa, ovat tietynlaiset johtopäätökset ymmärrettäviä. Jos naiset olisivat kuin miehiä, on syytäkin ihmetellä miten he ovat läpi historian olleet sivussa monesta. Naisia ei ole ollut hallitsijoina, sotilaina tai taiteilijoina yhtä usein, koska heitä päätettiin syrjiä. Nykytilanne, jossa mies menettää asemiaan hetki hetkeltä, näyttäytyy siis naisten uutena mahdollisuutena ja oikeudenmukaisena tasauksena. Miehet ovat syyttä suotta vihaisia, nythän puntit ovat tasan ja kaikilla on yhtä paljon. Tai ei oikeastaan vieläkään, on itse asiassa koko tukku vääryyksiä korjattavana. Miehen on siis kumarrettava vielä vähän syvempään; maaperä tuli vastaan ajat sitten, nyt tungetaan päätä sen alle strutsin lailla.

En väitä, että käsitykseni sukupuolista pohjautuisi viime kädessä muulle kuin mystiikalle. On kuitenkin hyvä huomata, ettei vastustajakaan ole muuta kuin uusi myytti ja vieläpä erittäin tylsä sellainen. Tuomiten puhtaasti narratiiviselta kantilta, on ajatus miesten salaliitosta alkuaikojen hämärässä vain vesitetty versio syntiinlankeemustarinasta1. Jo lähtöoletus on epäkoherentti. Jos miehet ja naiset ovat olennaisesti samanlaisia, kuinka pirussa äijät nousivat akkoja alun perinkään alistamaan? Kenties luotiin alistavia rakenteita, en tiedä. Paholainen on vain niin paljon kiinnostavampi vastustaja kuin jokin epämääräinen rakenne, joka elää vain akateemikon päässä. Mutta se siitä, tässä on tarkoitus antaa lyhyt vastaus siihen miksi miehet ovat vihaisia: heidän asemansa heikkenee, näin on. Mutta mitä se merkitsee, sitä eivät kaikki käsitä. Miehinen tahto kätkee sisäänsä monet halut, myös kontrollin ja alistamisen. Oli kyseessä sitten luonto taikka naiset, tahdotaan ne pitää järjestyksessä. Viime kädessä kyse on kuitenkin olemassaolon oikeutuksesta, miehuuden perustasta. Automatisaatio ja liikaväestö tekevät tarpeettomiksi nimenomaan miehisiä tapoja olla olemassa. Kun työvoimaa on liikaa ja robotit hoitavat kohta kaiken ruumiillisen raadannan, mitä jää? Kaikki eivät voi olla sotureita tai hallitsijoita, jää tyhjyys. Tarpeeton mies on surkea olio, hänellä ei ole suuntaa teoilleen. Hän haahuilee pesänsä jättäneen ampiaiskuhnurin tapaan, purkaen voimansa ja toimintatarmonsa väkivaltaan. Niinpä alati naisistuvan ja automatisoituvan yhteiskunnan on kastroitava miesväestönsä, ensin henkisesti ja lopulta fyysisestikin. Turha ja energinen mies on vaarallinen. Turha ja kastroitu mies kykenee korkeintaan miesasia-aktivismiin.

Edistykselliset pitävät yllä mainittua kehitystä hyvänä tai vähintään väistämättömänä. Kumpikin on tietysti valhetta, kyseessä on onnettomuus. Miehiä ei ole tehty pitsinnypläykseen tai netissä ruikuttamiseen. Naisten ei ole koskaan tarvinnut eikä tarvitse lunastaa paikkaansa, he vain ovat. Miesten on sen sijaan alituiseen kysyttävä itseltään, ”saanko olla olemassa?” Kunnia edellyttää tekoja, ja vain harva mies rohkenee edes miettiä tuota kysymystä rehellisesti. Useimmat tietävät tarpeettomuutensa ja sen implikaatiot, vaan eivät lausu niitä ääneen. Mieskysymys on aikamme ytimessä, sillä miesten kädessä on pitkälti, mihin suuntaan sivilisaatiomme menee. Voimme antaa sen hävitä tai olla antamatta.

Naiset tekevät oman osuutensa, erilaisen osuutensa. He ovat jarruttajia ja säilyttäjiä hyvässä ja pahassa. He ovat aina konservatiivisempia kuin kykenisivät myöntämään. Turvallisuudenhalu ja keskinkertaisuuden palvonta pitävät huolen, ettei ruveta liian hurjiksi. Radikaalimpienkin ”tulta munille”-feministien utopiat ovat lopulta hattaranmakuista karnevaalia, jossa kaikilla on kivaa, jopa niillä ammutuilla sovinistisioillakin. Nimittäin ampumalla sovinistin vapauttaa niin sorretun että sortajan. Pinnalta katsoen hurjista puheistaan huolimatta ei monikaan nainen todella ylpeile vaarallisuudellaan, vaan kyseessä on hiekkalaatikkoleikkiin verrattava larppaus. Vaara ainakin loistaa poissaolollaan, sillä lapsikin rohkaistuu kun taputetaan eikä ärjytä.

Joka nainen haluaisi olla vain kunnon vaimo. Ja kunnon vaimon tapaan he eivät lopeta nalkutustaan. He tahtovat parantaa miehet. Hyvä tarkoitus vain tuppaa parantamaan miehet elämästä, kun nämä heittävät henkensä sydämen pettäessä. Mies kestää koviakin ponnisteluja ja ääretöntä tuskaa, mutta yhdessä hetkessä. Viisikymmentä vuotta nalkutusta tekee selvää hurjimmastakin soturista. Toki miehillä on ollut vastakeinonsa, kuten mojova nyrkinisku naamaan. Tästähän naiset mokomat ovat perinteisesti innostuneet lisää ja kerjänneet enemmän verta nenistään. Toiveena ei suinkaan itse verenvuodatus vaan se, että mies sittenkin lopettaisi lyötyään kylliksi. No, kuka lopettaa ja kuka ei. Kenties naisten masokistinen tendenssi yhdistyneenä miesten sadistiseen on ollut taustavaikuttajana omien aikojemme feministidiskurssissa, jossa mies ja nimenomaan aviomies on rutiininomainen raiskaaja ja vaimonsa hakkaaja. Minun on vain vaikea uskoa mitään näin älytöntä. Jos mies todella tekisi naiselle miten mielii, kuinka esimerkiksi aseellisia konflikteja lopettavat seksilakot olisivat mahdollisia? Miehet nimittäin voisivat halutessaan raiskata vaimonsa, mutta ilmeisestikään eivät ole halunneet. Voisiko olla jopa niin, että keskimääräinen mies välittää vaimostaan sen verran, ettei ole valmis tekemään tälle mitä tahansa. Jos edes neekerit Liberiassa eivät rutiininomaisesti häpäise ja hakkaa vaimojaan, ehkeivät myöskään valkolaiset meillä koto-Suomessa tai Euroopassa. Ja mitä pahaa muslimeista voidaan sanoa, en usko heidänkään kodeissaan julmuuksia rutiinilla harjoitettavan. Joissakin maissa raiskataan enemmän, murhataan enemmän ja niin edelleen. Mutta mikään, mikä koostuisi vain kidutuksesta ja paskasta ei pysyisi päivääkään pystyssä.

Jos todella olettaa traumatisoivan seksuaalisen väkivallan olevan rutiininomaista, on silloin hylättävä oletus väkivallan traumaattisuudesta. Trauma näet edellyttää jotain poikkeuksellista. Ja jos lähes puolet väestöstä eläisi jatkuvan trauman ja hyväksikäytön alla, ihmiskunta lakkaisi olemasta. Kuten jo sanoin, mikään kidutukselle ja paskalle rakennettu ei voi kestää. Mutta entä jos näin onkin? Ehkä naisia raiskataan rutiininomaisesti, ehkä he eivät edes piittaa siitä. Ehkä he jopa pitävät siitä. Itse asiassa en yllättyisi feministisestä teoriasta, joka väittäisi näin. Suurinta raivoahan raiskaukset herättävät nimenomaan miehissä, mikä tietysti kertoo heidän patriarkaalisesta halustaan kontrolloida naisen seksuaalisuutta. Kenties feminismin neljäs aalto julistaa raiskauksen emansipatorista ulottuvuutta ja uutta väylää seksuaaliselle vapautumiselle; raiskauksien herättämä raivo olisi vain betamiesten kateutta mieskuntoisten siitosorien rinnalla. Naisen ei tule hukata geneettistä2 materiaaliaan luusereihin, vaan toteuttaa luontaista olemustaan jakorasiana ja huorana.


Yläviitteet:

1) Vasemmiston perusideat ovat vedellä jatkettuja myyttejä. Rousseaun vanha idea jalosta villistä, marxilainen näkemys pääoman vääristämästä sosiaalisuudesta ja liberaalien fantasia rasistien myrkyttämästä alkuharmoniasta ovat kaikki erilaisia versioita syntiinlankeemustarinasta. Ja sellaisena ne ovat umpitylsiä ja paperinmakuisen epäesteettisiä, ne eivät tunnu todelta. Ei vasemmisto edes puhu synnistä ja pahuudesta, hyveestä ja hyvyydestä vaan etuoikeuksista ja ihmisoikeuksista.

2) Lienee vain ajan kysymys, milloin jokin feministien sekti omaksuu niin sanotun pelimiesskenen darwinistisen retoriikan luusereista ja voittajista. Kuten tiedetään, naisten suurin vihollinen ovat naiset itse. Mies ei voi koskaan väheksyä ja vihata naisia niin kuin he toisiaan. Feminismin neljäs aalto olisi siis synteesi pelimiesskenen naisia esineellistävää ja vasemmiston miehiä vihaavaa tendensssiä, kuin ylikellotettu versio netin hulluimmista kulteista. Liian paksua vai? Antakaa vain ajan kulua.

lauantai 3. syyskuuta 2016

Burkinit ja prioriteetit



Sitä tietää, että mielisairaus on saavuttanut uuden tason, kun sosiaalisen median kohina otetaan vakavissaan. Ja mistä se kohisee? Uimapuvuista.

Etelä-Ranskassa muslimit riehuvat. Pormestari painaa paniikkinappulaa ja kieltää musliminaisten vartalonpeittävät uima-asut, burkinit. Tiedostavaisto tulistuu: ”mekin länsimaissa kontrolloimme naisten vartaloa, tekopyhyyttä! Sitä paitsi burkini emansipoi, ei kahlitse”. Älämölö kasvaa ja kielto perutaan. Suuri voitto ja sosiaalisen median voimannäyte, onneksi olkoon. Voisin tässä analysoida, miten mikä tahansa länsimaisia traditioita tuhoava käy vasemmiston aseeksi: lutkamarsseilla liputetaan holtittomuuden ja rivouden puolesta, mutta nyt liputetaan kontrollin ja siveyden puolesta. Vihollinen on miehen katse, jolle ensin halutaan näyttää kaikki ja jolta seuraavaksi kätketään kaikki. Ystävä on vuoroin huora tai muslimi, kaikki käy. Vasemmisto huutaa: ”mitä tahansa paitsi länsimaalaisia arvoja!” Heille kelpaavat vain perversiot tai puritaanisuus.

Edellä sanottu ei ole kuitenkaan tärkein aspekti. Pahinta on trivialiteettien kohottaminen keskipisteeseen. Kaiken emansipaatio- ja kieltopuheen alle on hukkunut alkusyy, joka on krooninen konflikti muslimien ja eurooppalaisten välillä. Ranskan asetelma kärjistyi Nizzan terrori-iskujen jälkeen ja viimeinen pisara oli Rivieralla käyty joukkorähinä. Sitä seurannut burkinikielto oli kuitenkin virhe, jolla ei puututtu syihin vaan seurauksiin. Tyypillistä. Odotettavaa oli myös, että tiedostavaisto tarttuisi juuri tähän. Muslimien käytöstä ja mitä sille tulisi tehdä, ei ajatella. Sen sijaan hypätään metatasolle, jossa pohditaan tekopyhyyttämme ja oikeutustamme reagoida mihinkään. Eikä oikeutusta ole. Kielto perutaan ja lopputulos on pyöreä nolla: mitään ei ole saatu aikaan. Vasemmalla taputetaan itseä olalle, millä välin muslimit tekevät mitä muslimit tekevät eli tasan mitä lystää.

Tilanne on järkeenkäypä kuin tämä skenaario: Venäjä hyökkää Suomeen, Suomen hallitus kieltää Kalaŝnikovit. Yliopistoväki ja humanistit syyttävät tekopyhyydestä, ”onhan meilläkin RK-62:t”. Kielto kumotaan ja voitonriemu kajahtaa. Sillä välin kiellosta huolimatta ja kiellon jälkeen, roiskuu luoteja Suomen suuntaan ja sotilaita kaatuu. Tarinan opetus? Olennaista ei ole, onko ryssillä Kalaŝnikovit vaan se, että niillä ammutaan suomalaisia. Ei ole vaikutusta, jos kyseiset aseet saadaan sotavangeilta takavarikoitua, hyökkäys jatkuu ja Kalaŝnikovien kera. Muutettavat muuttaen, ei ole olennaista käyttävätkö musliminaiset burkinia. Olennaista on, että olemme sodassa muslimeja vastaan. On myös yhdentekevää, jos muutama musliminainen pakotetaan riisumaan riepunsa. Kodeissa ja lähiöissä omia tapoja edelleen vaalitaan ja niiden voimalla käydään meitä vastaan.

Trivialiteetit voivat olla lystiä ajanvietettä. Kun niistä tulee huvin sijasta arkea, muuttuu perusasioiden toimittaminen vaikeaksi. Tai pikemminkin niin, että trivialiteeteista tulee perusasioita. Siispä vasemmistolaisen vinkkelistä tämä kirjoitus olisi tyyppiesimerkki naisten ongelmia vähättelevästä puhetavasta ja siis osa ongelmaa. Totta tosiaan, minä aion vastaisuudessakin vähätellä. Teen parhaani sen eteen, että härkänen paljastuisi kärpäseksi. Limaiset runkkarit nudistirannalla ovat riesa, mutta toisarvoista. Arvon neidit, menossa on sota. Saisinko huomionne?

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Fasismi pauhaa!

Cara Al Sol.

200 000 falangistia laulaa stadionilla, on komeaa (kohdasta 1:10).Viva Franco! Viva Finland! Arriba Espana!

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Eläköön kauneus!



Vaikka eilisilta venähtikin sen takia myöhäiseksi, oli hyvä idea kuunnella "vielä yksi kappale":

The midnight - Vampires

Luoja tuota saksofonia! Laulaja on makuuni liian 2010-lukulainen, mutta moinen on annettavissa anteeksi muuten hyvän musiikillisen annin ansiosta. Äänimaailman, kappaleen nimen ja ylläolevan kuvan innoittamana hahmotin kappaleen päässäni elokuvaksi:

Deadlander (1986): underneath your vision, there's been a battle for ages. Clash of the immortals, children of the night and day. Vampires and elves, once countless in numbers, became near extinction in their wars. Now, in New York 1986, the last two of their kinds are entering the last passion play. The beauty and the beast, for thousands of years they have been hating and loving but never dying. They will dance, they will fight but never kill. They are the only once left, all they have got is each other. Shall this night be the end of aeon-old romance, is it time to lay to rest? Neon lights are flashing and clubs beating while it's raining on the streets of New York City...

Ja hetkeä myöhemmin katsoin artistin oman musiikkivideon, jonka sisältö on melkein kuin omasta fantasiastani. Yliluonnollinen romanssi ja yliviritetty esteettisyys eivät liene sattumaa, tietynlainen musiikki kertoo tietynlaista tarinaa.

Animen, 80-luvun ja saksofonin yhdistelmä luo lähes liian hienon estetiikan ilotulituksen.