lauantai 18. maaliskuuta 2017

Bättre Folk



Objektiivisilla mittareilla suomenruotsalaiset ovat meihin tsuhniin nähden noin kaikessa parempia: he ovat terveempiä, pitkäikäisempiä, varakkaampia ja onnellisempia. Moraalisen paremmuuden suhteen on ehkä vaikea sanoa mitään, voi olla että olemme heihin nähden alamittaisia siinäkin kategoriassa. Kun rinnallamme on halki vuosisatojen elänyt näin menestyvien ihmisen yhteisö, on se ollut omiaan ruokkimaan erästä perisuomalaista tunnetta, kateutta. Otsikon nimityskin suorastaan tihkuu kaunaa ja syrjäpöydässä purnaavan Matti Meikäläisen jupinaa. Viimeksi pari päivää sitten pääsin oppilaitoksen ruokalassa kuuntelemaan tätä, kun ”ei meidän rahvaiden seura hurreille kelpaa”. Ja totta tosiaan, ryhmämme suomenruotsalaiset jäsenet olivat päättäneet istuutua peräti kahden pöydän päähän meistä.

Samaistun kateuteen ja ymmärrän miksi nuo iloiset rannikoiden herraskaiset ärsyttävät. Toisaalta minua huvittaa se, katkeruuden alkulähde alemmuuskompleksissa on niin ilmiselvää. Neekerit voivat Amerikassa syyttää orjuuden taakasta ja juutalaiset kaikkialla maailmassa vedota holokaustiin. Suomalaisilla ei taas ole uhrikertomusta, johon takertua. Emme voi syyttää hurreja riistosta, ryhmäetua ajavasta suhmuroinnista korkeintaan. Katkeruuden taustalla onkin epämieluisa ajatus, että me tavalliset suomalaiset todella olemme vähän luusereita heihin nähden. Pohjoinen mentaliteettimme on aina kannustanut reiluuteen ja tasajakoon, mitä on kuitenkin varjostanut patologinen kateellisuus. Suomi ei ole syyttä suotta sosiaalidemokratian luvattu maa, tasapäistäminen ja keskinkertaisuuden ihannointi elävät meillä vahvoina. Ottaa koville katsoa yksilön menestystä, ja erityisen koville ottaa todistaa kokonaisen ryhmän voittokulkua.

Joka kansalla on varjopuolensa, eikä niistä voi täysin päästä eroon. Niiden kanssa on tultava toimeen, ja se pätee myös suomalaiseen kateuteen. En kuitenkaan katso sopivaksi ruokkia tätä myrkkyä, päinvastoin olisi itse kunkin tehtävänä pitää sitä puoltaan kurissa. Sen sijaan, että kostonhimoisina tiirailisimme suomenruotsalaisten pöytiin, saisimme miettiä mitä voimme oppia heiltä. Miksi he ovat onnellisempia, löytyykö selitys tiiviistä yhteisöllisyydestä? Ja jos löytyy, mikä tuossa yhteisöllisyydessä luo sitä hyvää henkeä? Nämä ovat avoimia kysymyksiä, joihin en lähde tässä vastaamaan. Pointti on, että suomalaisten olisi aika korjata asenteensa. Kansallismielisten ja etenkin perussuomalaisten suuri virhe on ollut ryhtyä painimaan pakkoruotsikysymyksen kaltaisten trivialiteettien kanssa ja ryhtyä lietsomaan pinnan alla kytevää katkeruutta. Realiteetti on joka tapauksessa tämä: suomenruotsalaisilla on rahaa ja valtaa, heillä on henkistä pääomaa. Ei ole ollut järjen hiventäkään vieroittaa näin tärkeää vähemmistöä isänmaan asialta vain halvan retoriikan vuoksi.

Suomenruotsalaiset olivat avainasemassa, kun maamme identiteettiä rakennettiin. Uskon, että kansallinen renessanssi tarvitsee taas heidän panostaan. Kysymys kuuluukin, voiko heitä saada enää puolellemme? Jos jakolinjat ovat peruuttamattomia, vahinko on jo tapahtunut. Tämä on harmillista ja siinä piilee myös varoituksen sana ruotsia puhuvalle vähemmistöllemme: ryhtyessänne globalisimin ja monikulttuurisuuden airuiksi, asuitte vaaralliseen peliin. Teille kysymys on epäilemättä eksoottisista ravintoloista ja uusista mielenkiintoisista ihmisistä. Me suomalaiset näemme asiat kuitenkin toisin. Kun maamme oli nuori, olitte eliittiä ja silti kansamme puolella. Tänään olette yhäti eliittiä, mutta kansaamme vastaan. Historia opettaa, että näistä asetelmista on syntynyt veristä jälkeä kerta toisensa jälkeen. Suomalaisten puolesta olen huolestunut sielumme tilasta, teidän osaltanne jostain konkreettisemmasta. Me jaamme saman maan, mutta jaammeko enää samaa kohtaloa?

PS. Jos joku luulee minun puhuvan suotuisasti hurreista, koska minulla olisi oma lehmä ojassa, ei se luulo ole tiedon väärti. Olen neljänneshurri, mutta vain biologisesti. Tuttava- ja perhepiiriini ei kuulu ensimmäistäkään suomenruotsalaista. Elämäni olen viettänyt pottunokkana pottunokkien seurassa.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Good, good vibrations


Todd Terje - Inspector Norse

Iloisia säveliä. Tällä on suorastaan ihmeellinen vaikutus, kertakuuntelu sai minut hyväntuuliseksi jälleen. Onko se pomppiva basso vai kupliva, semmoinen hymyilevä melodia, mikä sen tekee?

Aikaindeksi 1:10 on se, mikä aloittaa ja samalla tiivistää kappaleen spirituaalisen ulottuvuuden. Se ensin kutsuu tanssiin, saa vartalon hytkymään avaruusyökerhon pöydän ääressä. 1:44 mysteerinen tyttö on tempautunut tanssiin, muut katsovat. He katsovat ja yksi kerrallaan liittyvät mukaan. Ilo tarttuu ja aaltoilee miehestä ja naisesta toiseen, tyttö liitää kevein askelin.

Ja kuten kaikki hyvät asiat, myös tämä taivaallinen tuokio päättyy galaktisten turvallisuusjoukkojen ratsiaan. Tyttö on vaarallinen, lainsuojaton ja jahdattu. Hän juoksee, hän jatkaa pakoaan avaruuden halki.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Valtamedia = Valhemedia


Milo Yiannopoulos lienee lukijoille sen verran tuttu nimi, ettei hän juuri esittelyjä kaipaa. Parin viime vuoden aikana hän on noussut uuden oikeiston näkyvimmäksi kasvoksi amerikkalaisessa mediassa, eräänlaiseksi rockstaraksi. Koska hän on vieläpä homo ja katolinen, muodostaa hän erityisen uhan vasemmistolaiselle hegemonialle. Heidän tarinaansa ei sovi, että seksuaalivähemmistön edustaja ajattelisi myös omilla aivoillaan ja uhriasetelmien ulkopuolella. Karismaattisena ja supliikin hallitsevana hän on saattanut avoimesti haastaa vastapuolen edustajia niin mediassa kuin yliopistomaailmassa, ja tehnyt sitä menestyksekkäästi. Reaktioista voimme huomata, millaista kauhua hän herättää: väkivaltaisia mellakoita kampusluentojen yhteydessä, häirintää, uhkailuja sekä pysyvä esto twitterissä. Vihollinen ei tiedä kuinka käsitellä Miloa, sillä media leipoo hänestä klovnia ja toisaalla vasemmisto käyttää avointa väkivaltaa. Naurettavaksi pelleksi Miloa vastustetaan kiinnostavan vimmaisella aggressiolla, ja niin totisesti onkin että kaikki vastustus on vain lisännyt mielenkiintoa häntä kohtaan. Vihollinen tekee kaikkensa osoittaakseen, että hän todella on vaarallinen, kuten on itse julistanut olevansa.

Hiljattain media pelasi viimeisen korttinsa. Jos häntä ei voida pelotella hiljaiseksi eikä nauraa hiljaiseksi, jäljelle jää maineen mustaaminen. Ja mikä muu olisi tehokkaampaa kuin syyttäminen pedofiiliksi. Tai ei aivan syytetä suoraan, vihjaillaan epämääräisesti ”pedofilian puoltamisesta”. Suurelle yleisölle kun riittää, että se näkee tunnetun nimen ja ruman sanan samassa otsikossa. En vaivaudu antamaan linkkejä, en uutisartikkeleihin enkä videoihin. Tämä on juuri niin posketonta, ettei kannata maksaa vaivaa perehtyä asiaan sen kummemmin. Teidän tarvitsee tietää vain, että mitä Milo yli vuosi sitten eräässä haastattelussa lausui, oli perverssiä. Siinä kaikki. Vain valehtelija tai toimittaja voisi saada päähänsä syyttää häntä pedofilian puolustamisesta. Motivaatio tämän mediaoffensiivin takana oli vain ja ainoastaan eliminoida Milo Yiannopoulos, joka oli kasvanut liian vaarallisiin mittoihin. Jälki oli kieltämättä tehokasta, kun käytännössä vuorokauden sisällä hän menetti kustannussopimuksensa kirjalleen, työpaikkansa oikeistolaisessa verkkomediassa ja puhujanpaikkansa konservatiivisessa suurtapahtumassa.

Mikä oli tyrmistyttävintä tässä skandaalissa? Ei suinkaan se, että valtamedia oli välittömästi Milon kurkulla vaan se, että omat koirat purivat. Aloitekin tuli alun perin oikealta, kun anonyymi ryhmä levitti julkisia haastatteluvideoita kuin paljastuksina. Kohun aikana ja sen jälkeen on monin puolin oikeistoa irtisanouduttu kilpaa irti Milosta ja toivotettu hänelle tervemenoa. Nämä sankarit epäilemättä uskovat varjelevansa oman puolensa moraalista puhtautta, mutta pelaavat vain ja ainoastaan vihollisen pussiin. Jos nimittäin median sekundaarisena tavoitteena oli kylvää eripuraa oikeistossa, se onnistui siinä paremmin kuin hyvin; divide et impera. Tämä erän vei vihollinen selvin numeroin.

On pakko ihmetellä, miten uskollisuus voi olla oikealla tuntematon käsite? He puhuvat kyllä kunniasta, mutta jättävät omansa pulaan kovassa paikassa. Heitä huolettaa enemmän se, mitä vasemmisto ajattelee kuin mitä liittolaisille käy. Tapaus Milo Yiannopoulos osoittaa, ettei niin sanottuihin ”konservatiiveihin” voi luottaa. Cuckservative, tuo törkyturpien keksimä oiva pilkkanimi kuvaa noita omasta selkärangattomuudestaan kiihottuvia nilviäisiä paremmin kuin hyvin. Myös Milo on varmasti oppinut tässä paljon. Että hänen liiankin innokas tunkeutuminen valtavirtaan oli vain lyhyt kuherruskausi, sillä ei hänestä koskaan aidosti pidetty. Vasemmalla häntä sentään vihataan avoimesti, kun taas nämä puritaaniset koshervatiivit antoivat Juudaksen suudelman.

On tietysti otettava huomioon, että osaltaan voimakkaat reaktiot oikealla johtuvat naiiviudesta. Jotkut kuvittelevat, että käsillä oli oikeasti jotain merkityksellistä ja että heidät oli pakotettu arvioimaan Miloa uudelleen. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka uskovat valtamedian puhuvan edes joskus totta. Triviaalissa mielessä se puhuukin, ei sen tarvitse valehdella urheilutuloksista tai yrityskonkursseista. Kun kyseessä ovat sitten vähääkään merkityksellisemmät asiat, se ei voi puhua totta. Naiivi uskoo, ettei näin isoista asioista valehdeltaisi vaikka juuri niistä valehdellaan. Mitä isompi on vale, sitä parempi. Ja mitä isompi on kala, sitä parempi. Aivan sama kuinka merkittävä tai pieni olet, kukaan ei ole turvassa. On merkityksetöntä, kannatatko valkoista ylivaltaa vai oletko Milon tapaan klassinen liberaali. Jokainen voidaan murskata, sillä kenenkään ei pidä hegemoniaa vastaan asettuman.

Viimeisenä osoittaa tapaus strategisen ajattelun puutetta oikealla. Kun syytöksiä alkaa lentää, ei liittolaisen kimppuun pidä koskaan hyökätä yhtä aikaa median kanssa. Emme voi antaa moraalisen hysterian pimentää arvostelukykyämme ja ottaa kohuja vakavasti. Niissä ei koskaan ole kyse todellisista moraalisista dilemmoista, ne ovat median organisoimia hyökkäyksiä yksilöiden tuhoamiseksi ja omien riviemme jakamiseksi. Tilanne voi olla vaikea, mutta silloinkin on parempi vaieta kuin sanallaankaan osallistua vihollisen offensiiviin. Ei ole väliä myöskään sillä, pidätkö henkilökohtaisesti hyökkäyksen kohteesta vai et. En erityisemmin välitä Milo Yiannopouloksesta, joka pitää omasta äänestään vähän liikaa. Kysymys kuuluu, mitä sitten?

Tämä olkoon oppitunti myös minulle. Blogini on sinänsä merkityksetön, ollen vain yksi ääni suuressa kuorossa. Mutta voi perustellusti kysyä, oliko esimerkiksi postaukseni Sebastian Tynkkysestä viisas? Kritisoin häntä voimakkaasti tilanteessa, jossa ei ehkä olisi pitänyt. Ei niin, ettei omiaan voisi kritisoida. Mutta ajoitus on tärkeää, eli median tulitusta ei pitäisi omilla panoksillaan tuplata. Kirjoitukseni ei tietenkään ollut mikään irtisanoutuminen, eikä hänen saamansa tuomion puolustus. Arvostelin Tynkkysen huonoa esiintymistä, mutta olisin voinut jättää sanottavani toiseen hetkeen. Mitä tahansa hänestä ajattelinkaan, on hän joka tapauksessa samalla puolen rintamaa.

Uskollisuus on tällaisina aikoina vaikea, mutta sitäkin tärkeämpi hyve. Vasemmistolta ei tule pyytää mitään, heidät tulee unohtaa. He tuomitsevat meidät joka tapauksessa, ei siis tuomita toisiamme. Milo Yiannopoulos on dekadentti, mutta niin olen minäkin. Kaikilla meillä on syntimme kannettavanamme, eikä kivien viskomista kannata ensimmäisenä harkita.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Päivän Noomit


Naitu on, vaan ei rakastettu. Kesäromanssi on muisto vain, hekuman jälkipolte hiipuva. Katse kantaa takaisin Välimeren rannalle, toiseen aikaan.

Vincenzo Salvia - Domenica

Italia on muuten kaunis kieli. Sen melodialla laulavat seireenit, sen ääniin haluaisin tulla vietellyksi.

torstai 16. helmikuuta 2017

1,2,3...Hatrik!


Joo, on se kova. Kolmas hattutemppu tulokasvuonna, viimeksi samaan ovat kyenneet Teemu Selänne ja Eric Lindros kaudella 1992-93. Näinä aikoina kelpaa olla suomalainen kendojanari. Laine on saanut minut kiinnostumaan myös Winnipeg Jetsistä, tuosta Kanadan preerioiden seurasta. Peli on epätasaista, mutta kärkipelaajat nuoria ja innokkaita. Ja estetiikka ennen kaikkea: peliasu logoineen hivelee silmiäni.

Mitä tulee urheilujoukkueisiin, olen vähän huora, joka kannatta sitä mikä menestyy. Pidän altavastaajista, mutta myös dominoivista jyrääjistä. Colorado Avalanche, joka nilkuttaa sarjajumbona, saa sympatiani mutta Alexander Ovetškinin johdolla hallitseva Washington Capitals kiihottaa. Penguins on edelleen voittajasuosikkini, mutta en revi pelihousujani heidän häviöstään. Ainoastaan maajoukkueen suhteen en voisi koskaan tehdä poikkeusta, sitä kannatan varauksetta. Sen voitot ja tappiot tuntuvat sieluni sopukoissa asti.

Capsien logo on muuten hienompi kuin Jetseillä:




Eilen täytti Jaromir Jagr 45 vuotta ja teki 1900. pisteensä. Jagr kuuluu näyttävyytensä vuoksi suosikkipelaajiini, kaikkien aikojen pistepörssissä hän on heti seuraavana Wayne Gretzkyn jälkeen (piste-eron ollessa tosin massiiviset 957). Hän aloitti NHL:ssä vuonna 1990 ja yhä jatkaa liki loputonta uraansa.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Sinisimmät silmät

Katsoin elokuvan Leviathan (1989), jossa esiintyy Meg Foster. Hän oli minulle ennestään tuntematon näyttelijä, mutta sivuroolistaan huolimatta hänen ulkomuotonsa kiinnitti heti huomioni. Tarkemmin sanottuna hänen silmänsä, jollaisia en ole kenelläkään nähnyt. Ne ovat niin kirkkaan siniset, että ne loistavat. Vaikutelma on kaunis, mutta suorastaan epäinhimillinen. Kuin katselisi ulkoavaruuden oliota, kylmää välinpitämättömyyttä.



Technicolor-väreissä nuo kylmät jalokivet pääsevät parhaimmin oikeuksiinsa:


Epäinhimillistä vaikutelmaa korostavat kasvot, jotka ovat virheettömät kuin nukella:


Tämä lienee suosikkini, ruhjotut silmänympärykset alleviivaavat loistetta:


Tässä hän näyttää jo ihmiseltä, takaa paistava aurinko tasoittaa kalvasta väriä:


Varsin kaunis nainen. Mikähän oikku on mahdollistanut näin hypnoottiset silmät? Ei ole ihme, että hän päätyi etenkin 80-luvulla näyttelemään pahisrooleja. Vain arktisen jäädemonin kanssa tehty sopimus tai ristiinnaiminen Pluton asukkaiden kanssa voisi tuottaa mitään tällaista. Vaikuttavaa.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Orgaaninen Saatana

This is all there is.

Vihaan kauhuelokuvia ja aivan erityisesti vihaan ruumiskauhua, body horroria. Katson niitä silti, suistaakseni mieleni raiteilta visuaalisella kidutuksella. Autosabotaasi on harrastukseni. Elokuva, jota olen vuosia vältellyt, oksensi itsensä verkkokalvoilleni: The Fly (1986).

Ei liene kenellekään yllättävää, että kauhu järkyttää minua pahanpäiväisesti. En kykene turtumaan sen kuvastolle. Nimenomaisen elokuvan pääpiru David Cronenberg on maailman nerokkaimpia ohjaajia ja inhoan hänen jokaista elokuvaansa elimieni pohjasta. En halua nähdä niitä ja katson niitä, ihailen niitä. Pahinta on se, että vielä on kosolti näkemättä.

Hajoaminen, degeneraatio, epämuodostuminen...ei ole mitään rajoja sille, miten ruumiimme voivat vääristyä. Koko elollisen maailman ajatteleminen herättää ahdistusta ja saa kyseenalaistamaan sielun ja minkään tarkoituksellisen olemassaolon. Ehkä gnostilaiset olivat oikeassa ja luonto on Saatanan kirkko, orgaaninen olemassaolo pahin painajainen. Geneettinen koodi on kuolemanspiraali helvettiin, silmiltä kätketty mikrokosmos tajunnan laitamilla. Voi olla jopa vaarallista ajatella, totuuden tajuaminen herättää uinuvan demonin. Nirvana on se ajatus, jossa koko fyysinen olemuksemme ratkeaa ja tosi minuutemme pääsee eloon; rajaton, sykkivä, itseensä kiertyvä lihafraktaali. Elämä on seksuaalisesta kouristuksesta sikiävää seksuaalista kouristusta, on vain viettiä ja visvaista halua. Kaikkialla leijuu haju.

Tietoisuus on valhe, jolla hyönteisluontomme pysyy edes hetken aikaa horroksessaan. Vaan ei kauaa! Katsokaa elokuvan päähenkilöä Seth Brundlea ja katsoka minua. Hänen metamorfoosinsa on minun, ja jonain päivänä myös sinun tiesi: alati kasvava sokerinhimo ja seksinnälkä. Halu ja kiima, niin sanottu sielu on hajoava silmä niiden myrskyssä. Mitä onkaan ravintoni muuta kuin hiilihydraatteja, viihteeni seksifantasioita ja pornoa. En erota enää tietoisia ajatuksiani neurooseistani ja impulsseistani. Olen tutiseva lihakasa, suriseva hyönteinen. Enää askel jos toinen, ja oksennan happoni lautaselle ja imen ravintoni kärsällä.

Oksettaa jo nyt, jäljellä on vain inho. Jospa nylkisin itseni ja valmistaisin tietä evoluution kulminaatiolle, toisin helvetin lähemmäksi fyysistä todellisuuttamme. Ja silti se on jo täällä, on aina ollut. Vain koska valehtelemme Saatanasta, emme näe häntä joka hetki elämässämme. Syntyvän lapsen itku ja kuolevan vanhuksen korina ovat saman seksuaalisen kouristuksen sinfoniaa, älkää antako huijata itseänne. Tästä kirkosta ei ole poispääsyä, jokainen tunteemme on rukous sen visvaisella alttarilla. Se on ikuisessa mutaatiossa, se mätänee ja kasvaa samanaikaisesti. Sillä mitä muuta onkaan mätäneminen ja kuolema kuin kasvua ja elämää jossain toisissa muodoissa. Ei ole kuolemaa, ei elämää. Taivasta ei ole, vain helvetti.



Tuomiopäivänä metalli ja liha tulevat yhdeksi, viimeinen raja katoaa. Pimeys meidät ympäröi.
.
WHERE IS YOUR SAVIOUR NOW?