lauantai 18. helmikuuta 2017

Päivän Noomit


Naitu on, vaan ei rakastettu. Kesäromanssi on muisto vain, hekuman jälkipolte hiipuva. Katse kantaa takaisin Välimeren rannalle, toiseen aikaan.

Vincenzo Salvia - Domenica

Italia on muuten kaunis kieli. Sen melodialla laulavat seireenit, sen ääniin haluaisin tulla vietellyksi.

torstai 16. helmikuuta 2017

1,2,3...Hatrik!


Joo, on se kova. Kolmas hattutemppu tulokasvuonna, viimeksi samaan ovat kyenneet Teemu Selänne ja Eric Lindros kaudella 1992-93. Näinä aikoina kelpaa olla suomalainen kendojanari. Laine on saanut minut kiinnostumaan myös Winnipeg Jetsistä, tuosta Kanadan preerioiden seurasta. Peli on epätasaista, mutta kärkipelaajat nuoria ja innokkaita. Ja estetiikka ennen kaikkea: peliasu logoineen hivelee silmiäni.

Mitä tulee urheilujoukkueisiin, olen vähän huora, joka kannatta sitä mikä menestyy. Pidän altavastaajista, mutta myös dominoivista jyrääjistä. Colorado Avalanche, joka nilkuttaa sarjajumbona, saa sympatiani mutta Alexander Ovetškinin johdolla hallitseva Washington Capitals kiihottaa. Penguins on edelleen voittajasuosikkini, mutta en revi pelihousujani heidän häviöstään. Ainoastaan maajoukkueen suhteen en voisi koskaan tehdä poikkeusta, sitä kannatan varauksetta. Sen voitot ja tappiot tuntuvat sieluni sopukoissa asti.

Capsien logo on muuten hienompi kuin Jetseillä:




Eilen täytti Jaromir Jagr 45 vuotta ja teki 1900. pisteensä. Jagr kuuluu näyttävyytensä vuoksi suosikkipelaajiini, kaikkien aikojen pistepörssissä hän on heti seuraavana Wayne Gretzkyn jälkeen (piste-eron ollessa tosin massiiviset 957). Hän aloitti NHL:ssä vuonna 1990 ja yhä jatkaa liki loputonta uraansa.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Sinisimmät silmät

Katsoin elokuvan Leviathan (1989), jossa esiintyy Meg Foster. Hän oli minulle ennestään tuntematon näyttelijä, mutta sivuroolistaan huolimatta hänen ulkomuotonsa kiinnitti heti huomioni. Tarkemmin sanottuna hänen silmänsä, jollaisia en ole kenelläkään nähnyt. Ne ovat niin kirkkaan siniset, että ne loistavat. Vaikutelma on kaunis, mutta suorastaan epäinhimillinen. Kuin katselisi ulkoavaruuden oliota, kylmää välinpitämättömyyttä.



Technicolor-väreissä nuo kylmät jalokivet pääsevät parhaimmin oikeuksiinsa:


Epäinhimillistä vaikutelmaa korostavat kasvot, jotka ovat virheettömät kuin nukella:


Tämä lienee suosikkini, ruhjotut silmänympärykset alleviivaavat loistetta:


Tässä hän näyttää jo ihmiseltä, takaa paistava aurinko tasoittaa kalvasta väriä:


Varsin kaunis nainen. Mikähän oikku on mahdollistanut näin hypnoottiset silmät? Ei ole ihme, että hän päätyi etenkin 80-luvulla näyttelemään pahisrooleja. Vain arktisen jäädemonin kanssa tehty sopimus tai ristiinnaiminen Pluton asukkaiden kanssa voisi tuottaa mitään tällaista. Vaikuttavaa.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Orgaaninen Saatana

This is all there is.

Vihaan kauhuelokuvia ja aivan erityisesti vihaan ruumiskauhua, body horroria. Katson niitä silti, suistaakseni mieleni raiteilta visuaalisella kidutuksella. Autosabotaasi on harrastukseni. Elokuva, jota olen vuosia vältellyt, oksensi itsensä verkkokalvoilleni: The Fly (1986).

Ei liene kenellekään yllättävää, että kauhu järkyttää minua pahanpäiväisesti. En kykene turtumaan sen kuvastolle. Nimenomaisen elokuvan pääpiru David Cronenberg on maailman nerokkaimpia ohjaajia ja inhoan hänen jokaista elokuvaansa elimieni pohjasta. En halua nähdä niitä ja katson niitä, ihailen niitä. Pahinta on se, että vielä on kosolti näkemättä.

Hajoaminen, degeneraatio, epämuodostuminen...ei ole mitään rajoja sille, miten ruumiimme voivat vääristyä. Koko elollisen maailman ajatteleminen herättää ahdistusta ja saa kyseenalaistamaan sielun ja minkään tarkoituksellisen olemassaolon. Ehkä gnostilaiset olivat oikeassa ja luonto on Saatanan kirkko, orgaaninen olemassaolo pahin painajainen. Geneettinen koodi on kuolemanspiraali helvettiin, silmiltä kätketty mikrokosmos tajunnan laitamilla. Voi olla jopa vaarallista ajatella, totuuden tajuaminen herättää uinuvan demonin. Nirvana on se ajatus, jossa koko fyysinen olemuksemme ratkeaa ja tosi minuutemme pääsee eloon; rajaton, sykkivä, itseensä kiertyvä lihafraktaali. Elämä on seksuaalisesta kouristuksesta sikiävää seksuaalista kouristusta, on vain viettiä ja visvaista halua. Kaikkialla leijuu haju.

Tietoisuus on valhe, jolla hyönteisluontomme pysyy edes hetken aikaa horroksessaan. Vaan ei kauaa! Katsokaa elokuvan päähenkilöä Seth Brundlea ja katsoka minua. Hänen metamorfoosinsa on minun, ja jonain päivänä myös sinun tiesi: alati kasvava sokerinhimo ja seksinnälkä. Halu ja kiima, niin sanottu sielu on hajoava silmä niiden myrskyssä. Mitä onkaan ravintoni muuta kuin hiilihydraatteja, viihteeni seksifantasioita ja pornoa. En erota enää tietoisia ajatuksiani neurooseistani ja impulsseistani. Olen tutiseva lihakasa, suriseva hyönteinen. Enää askel jos toinen, ja oksennan happoni lautaselle ja imen ravintoni kärsällä.

Oksettaa jo nyt, jäljellä on vain inho. Jospa nylkisin itseni ja valmistaisin tietä evoluution kulminaatiolle, toisin helvetin lähemmäksi fyysistä todellisuuttamme. Ja silti se on jo täällä, on aina ollut. Vain koska valehtelemme Saatanasta, emme näe häntä joka hetki elämässämme. Syntyvän lapsen itku ja kuolevan vanhuksen korina ovat saman seksuaalisen kouristuksen sinfoniaa, älkää antako huijata itseänne. Tästä kirkosta ei ole poispääsyä, jokainen tunteemme on rukous sen visvaisella alttarilla. Se on ikuisessa mutaatiossa, se mätänee ja kasvaa samanaikaisesti. Sillä mitä muuta onkaan mätäneminen ja kuolema kuin kasvua ja elämää jossain toisissa muodoissa. Ei ole kuolemaa, ei elämää. Taivasta ei ole, vain helvetti.



Tuomiopäivänä metalli ja liha tulevat yhdeksi, viimeinen raja katoaa. Pimeys meidät ympäröi.
.
WHERE IS YOUR SAVIOUR NOW?

lauantai 28. tammikuuta 2017

Trump tulee ja tappaa

Uncle Donald on pannut hösseliksi, eikä välitä vastalauseista:



Ensimmäinen viikko on takana ja tehtyjen päätösten tahti on ollut murskaava. Obamacare roskikseen, TPP jäihin, maahantunkeutujat ulos ja muuri pystyyn. Eikä tuossa ole edes kaikki. Media ei pysy perässä, eivätkä viholliset tiedä mitä ajatella. Myös minä pidin Trumpia puhtaana opportunistina, joka tuskin pitäisi ensimmäistäkään lupaustaan. Tällä menolla joudun vielä syömään sanani. On tietysti yksi asia antaa käskyjä ja toinen panna niitä toimeen. Mutta alku on vähintäänkin lupaava, now arrives the hour of action.

Olen edelleen epäileväinen, ja pidän Trumpia vastenmielisenä. Mutta, mutta. Hän kyykyttää presidenttinäkin mediaa suvereenisti, odotusten vastaisesti hän ei ole pehmentänyt otteitaan. Katsokaapa tätäkin klippiä, hän antaa verbaalisen nyrkiniskun vasten toimittajan kasvoja: you are fake news. Onko kukaan USA:n presidentti koskaan tehnyt mitään tällaista? Hän ei ole vain immuuni medialle, vaan vetelee sitä naruista. En tunne pienintäkään sympatiaa toimittajia, tätä nilviäisten ammattikuntaa kohtaan. He ovat vuosikaudet ja kymmenet sanelleet ihmisille mitä ajatella, he tykkäävät kiusata pienempiään. He ovat pakottaneet muut pelaamaan sääntöjensä mukaan. Nyt on kehässä isompi kiusaaja, joka pakottaa heidät pelaamaan uusien sääntöjen mukaan. Media on kuvitellut olevansa isäntä, mutta valkoisen talon herra näyttää heille oikean paikkansa.

Hyvältä näyttää. Liberaalit ja vasemmisto elävät edelleen vaalienjälkeistä psykoosia, koska eivät kykene tunnustamaan todellisuutta. Tämä on sinänsä ymmärrettävää traumaattisissa tilanteissa. Shokkivaiheessa on ominaista tapahtuneen kieltäminen, mitä myöhemmin seuraa asian käsittely masennuksen tai aggression kautta. Lopulta seuraa hyväksyminen.

Are you tired of winning yet?

torstai 26. tammikuuta 2017

Vuorossa Sarastus-propagandaa

Rustasin vaihteeksi Sarastus-kelpoista materiaalia, tällä kertaa poliittisen korrektiuden olemuksesta. Vaikka yleisesti vasemmisto samaistetaan korrektiuteen ja oikeisto sen vastakohtaan, ei jakolinja ole lainkaan noin selvä. Lisäksi mietin ylipäätänsä epäkorrektiuden mielekkyyttä.

Poliittinen korrektius on aina ja ennen kaikkea kielenkäytön rampauttamista. Sen tarkoitus on estää ihmisiä puhumasta asioista niiden oikeilla nimillä. Sitä kuitenkin voidaan jakaa kahteen lajiin, viattomaan ja pahantahtoiseen. Ensin mainitulle on ominaista loputtomien kiertoilmaisujen keksiminen erilaisista loukkaaviksi koetuista sanoista. Vaikka juuri tämä herättää eniten huvitusta ja huomiota, on se myös harmittominta. Vaikka ”neekeri” ja jopa ”musta” ovat joillekin liian karkeita ilmaisuja, käy sinänsä typerästä termistä ”afroamerikkalainen” ilmi sen todellinen sisältö.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Totalitarismin ydin



Totalitarismin keskeinen piirre on, että siinä kielletään rajojen mahdollisuus. Kun absoluuttisia metafyysisiä ideoita sovelletaan sellaisinaan maalliseen elämään, kuolee järki. Tasa-arvo tarkoittaa silloin, ettei ole enää eroa perheen, kansan ja muukalaisen välillä. Kristinusko opettaa kyllä vihollisen rakastamista, mutta ainakin se puhuu vihollisista. Moderni rajattomuus taas tarkoittaa, että kaikkien ollessa lähimmäisiä ei lopulta kukaan ole lähimmäinen. Posken kääntäminen ei merkitse enää pidättäytymistä tietynlaisesta väkivallasta vaan kaikesta väkivallasta. Totaalipasifisti katsoo vaikka lapsiaan kidutettavan, kunhan oma moraalinen puhtaus säilyy.

Olen fanaatikko ja henkinen totalitaristi. Yritän kuitenkin varoa putoamasta psykologisiin kuoppiini. Suhtaudun siksi epäilyksellä oppeihin, jotka pyrkivät jonkin ideaalin absoluuttiseen toteuttamiseen tai sellaisen torjumiseen. Kun siis torjun tasa-arvon, en torju sitä kaikissa muodoissaan. Jos esimerkiksi oikeudessa ei ratkaisisi ihmisen teko vaan syntyperä, tuhoaisi tämä oikeudenmukaisuuden käsitteen. Torjun liberalismin, mutta en ilmaisunvapautta. Sosialismi on vaarallinen oppi, mutta ajatus reilusta omaisuudenjaosta tärkeä. Uskon, että näissä harhaoppisissa ideologioissa on myös oikeita ajatuksia. Kenties feminismikään ei ole aivan väärässä? Tuokin ajatussuuntaus nousi alun perin vastustamaan yhdenlaista totalitarismia, sukupuoliroolien tyranniaa. Ikävä kyllä se ryhtyi itse tyranniksi ja päätti viedä roolit historian giljotiiniin.

Länsimainen yhteiskunta on ollut monin tavoin hyvä, ehkä jopa paras. Kylmän sodan hävinnyt sosialistiblokki oli niin huono, että jopa omat näkivät sen valheiden lävitse. He eivät luottaneet järjestelmäänsä, koska siihen ei ollut syytä. Meillä oli sen sijaan niin hyvät syyt luottaa omaamme, että luotimme liikaa. Kukaan ei itänaapurissa uskonut Pravdan pajunköyteen, meistä on kuitenkin tullut sokeita omalle propagandallemme. Emme näe demokratiaa yhtenä vaihtoehtona, vaan ainoana oikeana. On suorastaan imperatiivi viedä sitä muualle vaikka väkisin. Antiikin tarinoissa tunnettiin vielä hybris ja sitä seuraava rangaistus. Vasta nyt tunnemme Nemesiksen nahoissamme ja kirous alkaa haihtua.

Mistä oikeastaan edes lähti ajatus demokratian ylivertaisuudesta? Jotkut puhuvat rauhanomaisuudesta, mutta Dresdenin ja Hiroshiman pommitukset sekä Vietnamin sota kertovat jostain muusta. Vastaväitteeksi ei käy, etteivät USA tai Iso-Britannia olleet demokratioita. Tiedän kyllä mikä on sen ideaali, olen puhunutkin siitä. Väitän kuitenkin tässä aiempien puheideni vastaisesti, että demokratia on sitä miten se käytännössä toteutuu. Jos mitään valtiota ei voida nimittää mielekkäästi demokratiaksi, ei Neuvostoliitonkaan voida sanoa olleen kommunistinen. Otan siis itsestäänselvyytenä länsimaisten yhteiskuntien demokraattisuuden, oli se kuinka epätäydellistä hyvänsä.

Demokratian ajatellaan olevan repressiosta ja autoritaarisuudesta vapaata, mikä on tietysti pahimmanlaatuista kukkua.  Se ei voi toteuttaa ihannetta kansanvallasta sellaisenaan ilman, että siitä tulisi anarkiaa. Se ei näin ollen voi antaa poliittista liikkumavapautta vihollisilleen. Jos se niin tekee, se antaisi avaimet omaan tuhoonsa, kuten kansallissosialistien tapauksessa kävi. Suvaitsevaisuus on sen heikkous ja siksi sen pitää viime kädessä vetää rajat, mitä se sallii. Ilman tätä autoritaarista varmistusmekanismia se menettää valtansa. Sen on pakko repressoida vähintään vihollisiaan, suvaita mitä tahansa paitsi antidemokraattisuutta.

Huomaamme, että demokratian ero diktatuuriin ei ole lopulta absoluuttinen vaan asteittainen. Demokratia legitimoidaan viime kädessä sillä, että valitulle joukolle luovutetaan valta. Mekaniikka ei poikkea diktatuurista, joka on myös riippuvainen legitimiteetistään. Vain harva yksinvaltias voi hallita silkalla pelolla ja väkivallalla, ja sellaiset hallinnot ovat yleensä lyhytikäisiä. Siinä missä ei demokratiassa voida sallia mitä tahansa, ei yksinvaltiaskaan voi tehdä mitä tahansa. Hänen on pakko ottaa kansan tahto huomioon tai ottaa riski aseellisesta vallankumouksesta. Ja mikäli kansa on liian heikkoa kumoukseen, voi valtiasta ympäröivä eliitti ryhtyä vallankaappaukseen. Jos demokratia tarvitsee autoritaarisuutta, tarvitaan diktatuurissa populismia.

Vaikka diktatuurit muuttuvat helpoiten totalitaarisiksi, eivät ne ole sitä automaattisesti. Demokratia ei myöskään ole aina paras suoja sitä vastaan, liberaalidemokratiahan on miltei sitä itseään: tarkoitus pyhittää keinot ja kansavaltaa sataa myös pommeina taivaalta. Se ei tunnusta rajoja, ei pienempää yksikköä kuin ihmiskunta. Siksi se on yhtä tekopyhää kuin neuvostokommunismi, se puhuu samaa kieltä. Kun Brezhnev lähetti panssarivaunut Tshekkoslovakiaan, kyseessä ei ollut miehitys vaan veljellinen apu. Kun USA miehitti Irakin, kyseessä oli vapautus. Neuvostoliitossa sensuuri oli avointa, propaganda läpinäkyvää. Täällä se on pahempaa, sensuuri perustuu virallisen mielipiteen tukahduttavaan paineeseen. Eroa yksityisen ja poliittisen välillä ei ole, vaan järjestelmä tunkeutuu kaikkialle elämään. Tämä on seurausta kaikki rajat hylänneestä, absoluuttisesta ajattelumallista. Jos oma ideologia edustaa kaikkea hyvää, on sen nimissä mahdotonta tehdä pahaa. Maa, jossa ei äänestetä, ei ole vain toinen maa vaan absoluuttinen toinen. Sellaiselle on sallittua tehdä mitä hyvänsä. Ei ole ystäviä ja vihollisia, vaan ihmisiä ja taudinaiheuttajia.

Kriittisyydestäni huolimatta en tahdo torjua demokratiaa kokonaan. Näen sen yhtenä mallina, joka toimii tai ei toimi. Diktatuuri voi olla parempi kuin huono demokratia. Se voi olla vakaampi ja turvallisempi, siinä missä epävakaa demokratia synnyttää romahtaessaan despotian. Jos kuitenkin olen valmis hyväksymään myös vahvan autoritaarisen komennon, voinko rehellisesti pitää kiinni esimerkiksi ilmaisunvapaudesta? Yhdessäkään diktatuurissa ei sellaista ole nähdäkseni tunnettu. Poliittinen korrektius voi olla tekopyhää, mutta kukaan ei ainakaan maksa mielipiteestään hengellään (ellet sitten loukkaa muslimeja). Kun lisäksi olen valmis hyväksymään yksivaltiaan, annan mahdollisuuden tyrannialle. Demokratian pohjalla on näet yksi vinha viisaus, jota ei voi kiistää: ”valta turmelee, ja täydellinen valta turmelee täydellisesti”. Näistäkään syistä en voi vastustaa demokratiaa täysin. Kyse on todella rajanvedosta, mihin asti johtajille on annettava valtaa?

Olen vakuuttunut, ettei nykyistä järjestelmää voida korjata. Puoluepolitiikkaa tai kansanvaltaa, ei ristiriitoja voi neuvottelemalla enää ratkoa. Tarvitsemme jonkun näyttämään suuntaa. Sen ei tarvitse välttämättä olla yksinvaltias, mutta valtias kuitenkin. Kekkosen vaikutusvallalla pyhitetty mies voisi hidastaa tuhoa, ehkä parantaa asiaa ja kahta. Kenties valistuneiden viisaiden neuvosto kertoisi mitä tehdä. Mutta missä olisi nuo viisaat miehet, missä uusi Kekkonen? Voimmeko muka vain vaihtaa johtajat, vaihtuvathan he nytkin. Kansaa emme voi vaihtaa. Tunnen, että ongelmamme ja turmiomme on jossain syvemmällä. On epämukava tunne kuin Suomea ei enää olisi, kuin jokin lumous olisi murrettu. Jäljellä on epämääräinen sopimusyhteiskunta, jollaiseen en usko. Kauppiaat tekevät sopimuksia, kansa on lihaa ja verta. Kansa on myös muutakin, jotain osatekijöitään suurempaa. Mitä G.K. Chesterton sanoi:

A nation, however, as it confronts the modern world, is a purely spiritual product.[…]But in each and every case its quality is purely spiritual, or, if you will, purely psychological. It is a moment when five men become a sixth man.

Missä on kuudes mies?