Ayreon - The Final Experiment

Hollantilaisesta hipistä pääsemme johdonmukaisesti tämänpäiväiseen tekstiin, joka on ensimmäinen levyarvosteluni. Tai arvostelu ei ole välttämättä mielekäs nimike, kritiikitön ylistys ja hekumointi ovat lähempänä totuutta. Arjen Lucassen tähdittää ensimmäistä jaksoa, ja luonnollisesti aloitamme siitä käänteentekevästä albumista, josta hänen uransa todella käynnistyi. Siis arvon naiset ja herrat, valokeilassa tänään Ayreon – The Final Experiment.

Ayreon ei ollut Arjenin ensimmäinen yritys soolomuusikkona, sitä edelsi Anthony-nimikkeen alla kulkenut albumi, jolla hän lauloi ja soitti pääosan instrumenteista itse. Albumi oli sekava kasa eri tyylejä eikä menestynyt. Tämä johti päätökseen tehdä yksi ja viimeinen albumi, joka olisi juuri sellainen kuin hän haluaisi. Ei kompromisseja, jos se jäisi viimeiseksi levyksi, olisi se ainakin komea loppu uralle. Tähän albumiin hän latasi kaiken mitä osasi, yhdisti rakastamansa tyylit sulavaksi kokonaisuudeksi. Oli uskaliasta edes yrittää rock-oopperan luomista tuona aikana, mutta se, mikä tulee sydämestä, ei katso trendejä. Ja kenties ihmiset aistivat musiikin vilpittömyyden. Kun laatu ja rehellisyys kohtaavat, sen huomaa. Ja siihen useat menestystarinat perustuvat. Ei tuollaisella musiikilla toki MTV:en päästä, mutta se ei ollut tarkoituskaan. Levy menestyi ja mahdollisti Ayreon-projektin jatkamisen tulevaisuudessakin.

Levyn teko oli iso investointi, Arjen möi oman kämppänsäkin saadakseen rahalliset resurssit kasaan. Albumilla hän käytti ensi kertaa kosketinsoittimia suuressa mittakaavassa, Hammond-urut ja Minimoog ovat muun muassa läsnä (viimeksi mainitun hän joutui vielä lainaamaan nauhoitusta varten). Hän pestasi kasan laulajia ja instrumentalisteja sisältöä laventaakseen, suurimman osan soittimista ja osan lauluosuuksista hän nauhoitti kuitenkin omakätisesti (multi-instrumentalistin etuja). Ajatus useiden laulajien käyttämisestä perustui haluun säveltää rock-ooppera, päällimmäisenä innoittajana Jesus Christ Superstar. Mahtipontisen musiikin kruunaa vielä scifiä ja fantasiaa yhdistelevä tarina sokeasta trubaduurista. Tarina on kiehtova, vaikka sen ilmaisu ei ole kummoista; Arjen Lucassen ei ole koskaan ollut kaksinen sanoittaja. Mutta väliäkö sillä, musiikki on aina etusijalla.

Ja seuraavaksi vuorossa koko jutun pihvi, käyn albumin läpi kappale kappaleelta. Näin sitä mennään:

1) Prologue

Mitä olisi fantasiatarina ilman eeppistä introa? Äänitehosteet kuulostavat siltä kuin olisin saapunut keskelle tieteiselokuvaa, jo nuo ensimmäiset suhinat kuullessani tiesin rakastavani tuota levyä. Tuskin kukaan muu ymmärtää, kuinka hyvältä nuo retroscifistä tutut pulputukset ja kilinät kuulostavat, ne asettavat tunnelman lähtöasemiin (yksityiskohta: ajassa 0:46 kohoava kuoronuotti on mannaa, musiikissa saisi olla enemmän tuollaista). Kuuluu puhetta, kas, sehän on itse velho Merlin, joka kertoo meille missä mennään: vuonna 2084 maapallo on tuhon partaalla, ja tiedemiehet ryhtyvät viimeiseen yritykseen estääkseen tulevaisuutta tapahtumasta. He lähettävät telepaattisia viestejä ajassa taaksepäin varoittaakseen ihmiskuntaa. Nuo viestit vastaanottaa päähenkilömme - sokea trubaduuri - joka elää kuningas Arthurin ajan Englannissa. Ja hän on Ayreon!

Hoplaa, johdannosta pääsemme itse musiikkiin, joka räjäytetään eeppisellä fanfaarilla käyntiin. Kyllä nyt kelpaa, tämä levy tulisi hemmotteleman minua ennennäkemättömästi. Prologin musiikillinen osuus on kooste muun levyn teemoista erinäisillä instrumenteilla ja saundeilla varioituina. 2:00 jyhkeä Moog-basso ja kappaleen nro. 12 teema soitettuna sekä 2:35 prologin päättävä muhkea fanfaari saivat minut viimeistään laukeamaan. Kuinka hitossa loput albumista voisi enää vakuuttaa, kun jo intro on näin perkeleen hyvä? Todellakin, tämä on parhaita aloituksia millekään levylle koskaan. Niin paljon ja paljon inspiraatiota olen saanut siitä omiin tarinoihinkin ja kuvitelmiini. Magnificent, bellissimo!

2) The Awarness

”Let us go back to…the dark ages”. Raita kaksi on levyn ensimmäinen varsinainen kappale ja millainen kappale! Alkusanat johdattavat tummaan ambient-osuuteen, jota on akustisella kitaralla ja syntetisaattoreilla tyylikkäästi maustettu. Aivan mainiota, tästä ei atmosfääri parane, olen transsissa. 1:23 hiipivä ja tuulen lailla soiva synamatto ja hento siniaallon vihellys johdattavat akustisen kitaran sointiin ja viimein ensimmäinen laulettu säe pääsee ilmoille. Tämä on paras osuus biisissä, musiikin tiheyttä kasvatetaan koko ajan (yksityiskohta 3:13: taustalla resonoiva matala synamatto on upea. Vittu, tässä levyssä olisi esimerkki kaikille, kuinka tuottaa hyvä saundi). Pidän siitä, kuinka teemamelodia soitetaan joka säkeen jälkeen matalammasta oktaavista ja paksummalla saundilla. Viimein bändisoittimet iskevät kehiin ja tunnelma muuttuu eri suuntaan. Tempo pysyy hitaana ja kuulemme kelpo Hammond-soolon, joka muistuttaa 70-luvun progesta. Seuraa lyhyt kitarasoolo ja loppuun kappaletta kohotetaan synabrassilla, kunnes musiikki katkeaa akustisen kitaran dissonanttisiin säveliin.

Jumalaisen hyvä biisi, kaikki on kohdillaan. Tuotanto, musiikki, laulajat vetävät täydet pisteet kotiin. Pidän siitä, kuinka tässä yhdistyy vanhan progen saundi biisin alussa kuultuun elektronisen ambientiin.

3) Eyes Of Time

Tämä on suosikkibiisini, itse asiassa se on yksi parhaita biisejä ikinä. Matalat kuoroäänet pohjustavat musiikin, joka kuuluu albumin raskaampaan osastoon. Pidän rytmistä, jota en suoraan sanottuna osaa kuvailla, kuunnelkaa itse. Syntetisaattorin muutamaan venytettyyn nuottiin perustuva alkuriffi johdattaa nopeasti ensimmäiseen säkeeseen, jonka esoteerinen melodia iskee hermoihini täysillä. Laulaja Lenny Wolfin epätoivoisen sävyinen ääni tukee tunnelmaa juuri oikealla tavalla, tuopa mukaan myös ripauksen Led Zeppeliniä (yksityiskohta: säkeistön laulumelodiaa seuraa syntetisaattori unisonissa. Pidän siitä, kuinka saundi tuplataan oktaavilla 0:43, se antaa lisää musiikille. Moinen detalji voi kuulostaa mitättömältä, muttei ole. Joskus kuuntelen syntetisaattoreita laulua enemmän, kyseinen kohta lumoaa minut aina. Jos siis olet muusikko ja mietit kannattaako yksityiskohdan lisäys, niin voin sanoa: kyllä kannattaa! Yksityiskohdat silloin, kun ne tuovat lisää eivätkä hukuta muuta alleen, ovat aina rikkautta. Rakastan yksityiskohtia musiikissa yli kaiken. Detaljeja, detaljeja lisää.). Kertosäkeistö on tehty dialogin muotoon, solisti ja naislaulaja vuorottelevat. Kitarasoolo on paras koko levyllä, juuri oikea saundi ja oikeat sävelet. Kunnon kaiku ja eksoottinen skaala takaavat mystisen lopputuloksen, tällainen ruokkii mielikuvitustani. Viimeisen kertsin myötä pääsemme loppuosuuteen, joka koostuu syna- ja kitarasooloilusta. Kunnon tiluttelua, paras kohta alkaa 4:12. Biisi paketoidaan lyhyellä kitarasoololla tilavan kuorosaundin säestämänä ja loppuun iskevä kadenssi.

Kyllä lähtee, täydet 5/5. Esoteerisen tunnelmansa vuoksi tämä on oivaa materiaalia tietyntyyppiseen fantasiointiin ja ruokkii hyviä ideoita. Yhdistelmä Led Zeppelinmäistä sointia loppuosion progressiivisempaan sooloiluun.

4) The Banishment

Nyt on vuorossa hidastuminen, seuraa syntikoilla tuotettu sinfoninen alustus. Tunnelma on odottava, jotain on selvästi tapahtumassa. Synat hiljenevät, ja torvet töräyttävät keskiaikahenkisen melodian. Tämä meneekin hilpeämmissä tunnelmissa, biisi rakentuu hitaasti akustisen kitaran ja sähkiksen vuorotellessa, selvää progea siis (yksityiskohta: 2:06 akustisen kitaran soinnut tuplataan syntikalla, mikä luo kiintoisan efektin). Kaikki hiljenee hieman, ja mellotronihuilut ilmoittavat uuden teeman. Akustinen kitara ottaa komennon ja ensimmäinen säkeistö käynnistyy. Biisi soljuu eteenpäin säkeiden ja kertosäkeiden seuratessa toisiaan, kunnes se alkaa polveilla ja rönsyillä. 6:44 saavumme ilmeisesti keskiaikaisille markkinoille, väkijoukot käyvät hurjina. Keskiaikamelodia toistetaan ja biisi saa uuden käänteen temmon kiihtyessä. Seuraa urkuja, kitarasooloja, synasooloja. 8:36 bassoloolo vetää koko homman rokiksi, seuraa kitararevittelyjä sekä 8:54 jumalaisen hyvä Moog-soolo. Melkoista hurlumhei-ravia, mutta minä innostun. 9:52 sitten ikävästi latistaa koko biisin, tämä lienee ainoa kertakaikkinen virhe levyllä. Raskas metallikohta leikkaa aivan tyhjästä, se ei sovi biisiin. Se kuulostaa hupsulta ja olisi voitu korvata järkevämmällä ratkaisulla.

Hyvä biisi, koko levyn pisin. Intro on hienosti rakennettu, ja biisi kehittyy hitaasti mutta varmasti. Paljon prosessoitavaa korville, hyviä sooloja ja saundeja. Loppu hieman pilaa biisiä, mutta se ei ole onneksi liian pitkä ja sen voi skipata tarpeen vaatiessa. Parhaimmatkaan levyt eivät ole vailla epätäydellisyyksiä.

5) Ye Courtyard Minstrel Boy

Tunnelma rauhoittuu riehakkaan riehumisen jälkeen.  Akustinen cembalolla, poikkihuilulla ja pizzicato-jousilla säestetty laulu maalailee keskiaikaisia linnoja ja prinsessoja. Tästä ei ole paljoakaan sanottavaa, pidän tästä kovin. Tuotannollisesti taas erinomaista laatua, muheva kaiku kasvattaa sointia (yksityiskohta: säkeistössä on laulussa kaikuefekti, kertsissä saundi on kuivempi kontrastia luodakseen. Hyvä ratkaisu). Koska biisi on akustinen, on saundi kuitenkin ilmava ja antaa pienen hengähdystauon ennen seuraavaa rallia.

6) Sail Away To Avalon

Vuorossa on eeppistä menoa power-metallin kuuloisissa merkeissä. Pääriffi on jyhkeä fanfaari, yhtään vähäeleisempi ei olisi kelvannut. Laulajan ääni muistuttaa 80-luvun hyvistä puolista ja cembalolla ryyditetty säkeistö on ehtaa ritariromantiikkaa. Säkeistöt ja kertosäkeet tulevat ja menevät ja 2:30 pääsemme C-osaan, jossa tunnelma hieman asettuu (yksityiskohta: 2:54 tuo pienen pieni huiluosuus on todellinen kirsikka kakun päällä, ilma sitä biisi olisi hivenen huonompi). 70-luvun henkeä noudatteleva pieni urkusoolo ja akustista kitarointia, kunnes jouset saattelevat pääriffin myötä takaisin ratsun selkään. Vielä yhdet rymistelyt ja biisi on paketissa.

Tämä valittiin aikoinaan singlebiisiksi levyltä, enkä ihmettele miksi. Suoraviivainen kappale, mutta eeppinen ja melodinen.  Juuri sopivaa taustamusiikkia Prinssi Peloton -sarjakuviin.

7) Nature’s Dance

Ja jälleen tunnelma rauhoittuu akustisissa merkeissä. Alkunäppäily muistuttaa Pink Floydin biisistä ”Good Bye Blue Sky”, ja muutenkin koko on kuin toiselta vuosikymmeneltä. Rakastan sitä kuinka säkeistön lauluosuuksia on prosessoitu reilulla flanger-efektillä, kunnes kertosäkeessä ääni yllättäen laajenee ja täyttää koko tilan. Yksi todiste herra Lucassenin tyylitajusta ja tuotantokyvyistä, tämä biisi on yksi parhaiten saundaavia koko levyltä. Lyhyt makupala, mutta melodinen ja rauhallinen (yksityiskohta: tykkään taustalla ujeltavista syntikkaäänistä kuten kohdassa 1:23, todella sympaattisia).

Hieno biisi kautta rantain, 5/5.

8) Computer Reign (Game Over)

Yksi levyn kohokohdista, tässä tunnelma nousee jälleen huippuunsa. Syntikkapulputukset saavat seurakseen yksinkertaisen, mutta vitun hienon kuuloisen melodian. Taustalta hiipii kiivaasti sykkivä synabassso melodian häipyessä pois kuuluvista. Jouset liittyvät mukaan ja säkeistö käynnistyy. Hieman kuin kuiskien tai pelokkaasti lauletun säkeistön taustalla kulkee synabrassin soinnut, jotka sopivat tähän täydellisesti. Kuinka taaskin onnistui löytymään juuri oikeanlainen ääni? Tämän miehen on pakko olla nero, vaikka hän sen itse kiistääkin. Jouset vaihtavat dissonanssiin (yksityiskohta: vokoodereilla lausuttu ”computer” saundaa makeesti, kompjuutöö) ja naislaulaja astuu ääneen. En tiedä miten hänen ääntään on prosessoitu, mutta se luo mielikuvan vastatuuleen huutavasta ihmisestä. En tiedä miksi, mutta silti se kuulostaa. Kuin joku huutaisi tuuleen. Bändisoittimet lyövät sisään ja musiikki muuttuu astetta raskaammaksi. Näissä merkeissä se rymistelee loppuun asti, kitarat ja syntikat ovat kerrostettuna massiiviseksi valliksi.

Tämä oli yksi eniten vaikutuksen tehneistä kappaleista, scifistinen saundi ja synkkä tunnelma ruokkivat aina mielikuvitustani. Juuri tästä pidän tässä albumissa, se on yhdistelmä modernia ja vanhaa saundia. Cembalot ja jousisoittimet ovat yhdessä syntetisaattoreiden kanssa.

9) Waracle

Tämä biisi on hieman omituisempi. Se käynnistyy oikein hitaasti, alkuun kuuluu vain konetuliaseiden tulitusta ja Hammond-urkujen matalaa murinaa. Tähän liittyvät pian basson ja kitaran slide-tyylinen sointi. Riffi muistuttaa minua taas jostain tutusta, mutta en osaa sanoa mistä. Laulut ovat osittain puhelaulua, jossa kertoja kuvaa tulevaisuuden sotaa (yksityiskohta: tykkään kuinka laulaja vetää kohdan 2:20, siinä on lyhyt hetki magiaa). Tempo on laahaava, mikä sopii pahanenteiseen tunnelmaan, joka naislaulajan komppaamassa kertosäkeessä muuttuu kaipaukseksi. Musiikillisesti tämä on simppeli kappale, mutta erilainen muuhun albumiin nähden.

Hyvä biisi, vaikkakaan ei suosikkejani. Seuraa jouhevasti edellisen kappaleen tunnelmaa, joskin vain hitaammassa temmossa.

10) Listen To The Waves

Aaltojen liplatus johdattaa meidät riffiin, joka on silkkaa Rushia. Kuorosaundia on liitetty oheen, tämä alkaa helvetin lupaavasti! Säkeistössä laulun taustalla kulkee choruksella varustettu synamatto, joka vaihtuu arpeggioon. Pidän tavasta, jolla tämän on laulettu, kertosäkeessä toistetaan pääriffi. 2:54 seuraa pitkä osuus kitara-arpeggiota. Viimeinen kertosäe saapuu ja biisi on paketissa (yksityiskohta: 4:43 tuo pieni synamelodia on taas oikeassa paikassa. Kun biisi loppuu, odotan aina sitä. Ja tietty myös kuorosaundia 4:49).

Tämä muistuttaa tyyliltään klassista progea. Alun pääriffin saundi on tuontoarvoiltaan täyttä helmeä, en muista kuulleeni missään albumilla viimeisen vuosikymmene aikana vastaavaa. Vaikka se ei välttämättä ihmeitä vaadikaan, kuulostaa se paremmalta kuin ylikompressoitu scheisse.

11) Magic Ride

Vuorossa taas hitaampi biisi, tämä alkaa kiinnostavalla tavalla. Ohjelmoitu sekvenssi (yksityiskohta: tykkään siitä matalasta saundista, aivan kuin suuren laivan runko kumahtaisi) johdattaa psykedeeliseen tunnelmaan, tässä kuuluu 60-luku joka sävelellä. Kertosäe tosin muistuttaa 70-luvun musikaaleista, mikä ei ole yllätys Arjen Lucassenin musiikkimaun tuntien. Tuotannoltaan hieman hillitympi, tämä ei lähde missään vaiheessa todella paisumaan isoksi. Akustiset kitarat, sähkökitarat ja mellotron soivat nätisti. Pidän noista harmonioista, joita kuuluu esim. 2:55.

Tämä kappale on ehkä vähiten suosikkini koko levyltä. Se ei tarkoita, etten pitäisi siitä. Tämä on hyvä biisi ja seuraa tunnelmaa sulavasti.

12) Merlin’s Will

Nyt polkaistaan taas isompi vaihde päälle. Kaikuva riffi synabrassin viitoittamana ja päälle massiivinen synabasso, taputtelen taas käsiäni yhteen. Ja kuulkaas laulua, tältä kuulostaa vihainen velho. Tämä on hauska biisi, tuo huumoria mukaan levylle. Kertosäe kuulostaa ritarien kuorolta, ja sitten keskiaikafiilistelyä 1:18 (yksityiskohta: 2:45 alkava loppuosio kuulostaa juuri oikealta, koska melodia on tuplattu pizzicatolla. Juuri näin!).

Loppupuoliskon parempia biisejä, keskiaikavibansa ja huumorinsa vuoksi hyvä esitys. Ja tuotantoarvot ovat taas kerran timanttia, kuten aina.

13) The Charm Of The Seer

Huilumelodia vie meidät traagisempiin tunnelmiin, päähenkilöllemme on tapahtumassa jotakin. Tämä liikkuu jälleen vanhahtavissa merkeissä, laulumelodiassa on jotain musikaalinomaista. Tykkään tuosta saundinavihdoksesta 0:31 (yksityiskohta: 0:34 huiluluritus kiinnittää aina huomioni, tärkeä kohta. Tärkeä, koska…en osaa kuvailla). 1:25 bändisoittimet liittyvät musiikkiin ja atmosfääri kasvaa. Kitarasoolo, syntetisaattoreita ja jousia, eli kaikki olennainen on kasassa. Lopun kruunaa vielä oopperalaulajan lyhyt osuus, oikea mauste.

14) Swan Song

And now for something completely different. Kuten nimikin antaa osviittaa, on tämä surullinen ja haikea pianokappale poikkihuilun kera. Kohdassa 1:04 ääni hienosti kasvaa taustalle liittyvän synamaton tukemana, kunnes se taas vähän hiljenee Minimoogin ottaessa huilun paikan. Upea kohta, kaiutettu kanttiaalto soi taianomaisesti. Vaikka Moog on elektroninen soitin, on aina hämmästyttävää kuinka orgaaninen ääni siitä lähteekään (yksityiskohta: 2:03 taustalle ilmaantuu mellotron omaleimaisella saundillaan täydentäen tämän kauniin kappaleen soitinkirjon. Jos tämä olisi ollut vain pianolla vedetty, lopputulos olisi ollut huomattavasti tylsempi. Ja rakastan muuten tuon kaltaisia loppuja, joka tuosta 2:38 alkaa.).

Lopun biiseistä tämä on minulle kohokohta, Ayreonin joutsenlaulu. Saundi on kohdillaan ja tämä seuraa tunnelmassa johdonmukaisesti edellisestä kappaleesta. Tämä on Lucassenin yksi vahvuuksia, luoda soljuvasti eteneviä albumeja.

15) Ayreon’s Fate

Viimeinen kappale käynnistyy akustisella kitaralla ja siirtyy pahanenteisemmäksi (yksityiskohta: 0:16 nuo kaksi nuottia ja äkillinen äänen laajentuminen iskevät hienosti). Dynamiikka tässä kappaleessa on hyvin tehty, hiljaisemmasta säkeistöstä siirrytään suureen ja mahtavaan kertosäkeistöön. Kappale on tehty vuoropuheluksi Merlinin ja Ayreonin välillä, suuri kertosäe on tietysti varattu mahtavalle velholle. 2:30 alkaa uusi osio, Ayreon on kuollut ja Merlin katuu ratkaisuaan. Seuraa pitkä loppusoitto ja levyllä laulaneet esittävät säkeen vuoron perään. 5:30 alkaa epilogi, joka koostuu satunnaisista ja prosessoiduista sampleista ympäri levyä ja paikoillaan leijailevasta kuorosävelestä. ”The outcome of the final experiment has now been placed in your hands” sanoo Merlin ja kuulemme viimeiseksi vaimenevan seinäkellon tikitystä. Lähtölaskenta tulevaisuudelle…

Kappale on sopiva levyn lopetusbiisiksi, pidin eniten oikeastaan epilogiosuudesta. Sen saundi kiehtoi minua ja tykkään siitä kellosta siellä lopussa, vaikka kyseessä on pikku yksityiskohta. Kaikki nuo pienet jutut tekevät levystä kuitenkin täysiverisen tarinan ja jumalainen musiikki lennättää mielikuvitustani. Siitä minä nautin.

Loppusanat:

The Final Experiment on parhaita olemasssaolevia levyjä ja iso kulmakivi oman elämäni soundtrackissa. Tämä on objektiivisestikin katsoen tärkeä albumi, se elvytti aikoinaan rock-oopperoiden perinteen. Se on hallitusti rakennettu kokonaisuus eri tyylejä ja pettämätöntä korvaa hyville melodioille ja saundeille. Toista samanlaista levyä ei ole tehty, edes Arjen itse ei ole vastaavaan pystynyt. Tämä on hänen tuotantonsa kruunu, vaikka helmiä hän on tämänkin jälkeen tehnyt. Levyllä on muutamia puutteita ja omasta mielestäni parhaat biisit löytyvät alkupäästä. Yhtään huonoa kappaletta ei albumilla ole, mutta loppuosio ei yllä samoihin ekstaattisiin sfääreihin kuin alku. Mutta täydellisiä levyjä ei olekaan ja sellaisenaan tämä levy muodostaa erinomaisen kokonaisuuden, jonka mielellään kuuntelee alusta loppuun. Progressiivisen rockin klassikko, hyvän musiikin kulmakivi. Mahtava albumi.

EDIT. Unohtui mainita, että rakastan albumin kansitaidetta. Yksi hienoimpia kansia koskaan, värit ovat juuri oikein. Syvänsininen meri, yksinäinen linna ja punainen taivas. Silmä on ehkä vähän outo yksityiskohta, mutta tarkemmin ajatellen kyllä sopii.