lauantai 21. tammikuuta 2017

Liberaalin muotokuva



Käsitteet selväksi. Kun puhun liberalismista, puhun vapauden, suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon kolminaisuudesta. Liberaalien vapaus on yksinkertaisimmillaan ymmärrettynä individualistis-hedonistista: se, mikä ei vahingoita muita eikä rajoita muiden oikeuksia, on sallittua. Suvaitsevaisuus on sitä, mitä veljeys oli jakobiineille. Se on moderni, vesitetty versio kaikkien ihmisten radikaalista yhteenkuuluvuudesta. Tasa-arvo on ihmisten samanlaisuudesta kumpuava hierarkioiden kielto. Se on yhtä aikaa premissi ja tavoite: hierarkioita ei saa olla, koska olemme de jure samanlaisia ja hierarkiat katoavat, kunhan meistä tulee de facto samanlaisia.

On syytä ymmärtää, ettei liberalismin vastaisuuteni johdu ainoastaan kyseisen ideologian käytännön ristiriidoista, vaan ensisijassa sen periaatteista itsestään. En pidä liberalismia edes teoriassa hyvänä ideologiana, koska se perustuu todellisuuden kieltämiselle. Tasa-arvo ei koskaan merkitse vain yhtäläisiä mahdollisuuksia vaan lopputulosten tasapäistämistä. Heille ei riitä sama lähtöviiva, vaan sen asettaminen siten, että kaikki saapuvat maaliin yhtä aikaa. Mutta välittömästi sillä hetkellä, kun kilpailu sallitaan, oikeutetaan myös hierarkiat. Vapauden ja tasa-arvon pari muodostaakin liberalismin suurimman sisäisen ristiriidan, joka mahdollistaa aatteellisen repeytymisen oikealle ja vasemmalle. En kuitenkaan puutu tähän jakolinjaan sen kummemmin, sillä niin vasemmistolaiset tasapäistäjät kuin oikeistolaiset vapausevankelistat ovat omilla tavoillaan väärässä.

Liberaaleja on ihmisinä muutamaa sorttia. Heistä ensimmäiset ovat rationaalisia, jotka ovat verrattain johdonmukaisia. Oli kyseessä sitten Susanna Kosken kaltainen talousoikeistolainen klassinen liberaali tai Li Anderssonin kaltainen vasemmistolainen sosiaaliliberaali, voi heitä arvostaa ajattelunsa selkeydestä. He ovat vihollisiani, mutta kunnioituksen arvoisia. Heidät on helppo tunnistaa, heitä vastaan voi taistella. Heidän kanssaan voisi mennä tuopillisille ja keskustella.

Toinen tyyppi on irrationaalinen liberaali. Heidät tunnistaa jäsentymättömästä ajatusmaailmasta, jota artikuloidessaan he kumoavat itsensä joka toisessa lauseessa. Otetaan esimerkiksi erään helppoheikin – Jori Eskolinin – kirjoitus äärioikeistolaisuudesta. Paitsi, että hänen retoriset taitonsa ovat lukioikäisen tasoa, on hän myös kyvytön muodostamaan koherenttia ajatusta: rajojen veto on väärin, mutta oikeiston suuntaan rajat on pystytettävä. Eroa muihin ei saa tehdä, kuitenkin oikeistolaisiin voi. Annetaan kaikkien tähtien tuikkia, paitsi niiden oikeistolaisten. Kaikki hyväksi havaitut mittarit osoittavat tämän huonoksi ajatteluksi, epäsiistiksi ja epäloogiseksi. Omasta mielestään hänen päättelynsä olisi kuitenkin aukotonta, mikä onkin triviaalissa mielessä totta. Siitä nimittäin tulee sellaista, kun hylkää objektiiviset standardit ja tunkee päänsä pieneen mutta sisäisesti loogiseen kehään. Käsitteet muuttavat merkitystään. Kun nationalismi ei ole mielipide eikä arvo, siitä tulee rikos. Kun tahto ylläpitää etnistä yhtenäisyyttä ei ole elämäntapa, siitä tulee rikos. Ja rikolliset kuuluvat vankilaan, eivät politiikkaan. Jos ei ole ystäviä ja vihollisia, on vain sopimuksia ja niiden rikkojia. Ja yhteiskunta on sopimus, suvaitsevaisten toimijoiden demokraattinen järjestys. Näin on apriorisesti määritelty, mikä kuuluu politiikan piiriin. Siksi rasistin ulossulkeminen ei ole ulossulkemista, koska sitä on mahdollista kohdistaa vain etukäteen mielipiteiksi sallittuja asioita kohtaan; on syrjntää syrjiä kommunistia, muttei natsia. Liberaalille ei ole olemassa ”me”-identiteettiä, sillä sellainen perustuisi eroon. Kun hän siis puhuu ”meistä”, hän puhuu kaikenkattavasti ihmiskunnasta. Hän vain sulkee rasistit ja muut häiriköt tämän abstraktion ulkopuolelle, jonkinlaisiksi lajikehitystä uhkaaviksi pimeyden voimiksi. Koko maailmankuva paljastuu lopulta metafyysiseksi korttitaloksi, jonka muovisia pilareita ovat usko maalliseen hyvään ja pahaan sekä harha biologisen evoluution suunnasta. Me kansallismieliset olemme tämän teologian demoneja, jotka uhmaamme sosialistiseen utopiaan johtavaa eettisen evoluution kulkua.

Yllä kuvattu ei ole vain huonoa ajattelua vaan myös kyvyttömyyttä. Koko irrationaalisen liberalismin maailma on puutteellisen pohdinnan vuoksi hukassa omien premissiensä suhteen. He postuloivat valtaisia metafyysisiä oletuksia ilman, että sanovat niitä ääneen. Ja he eivät tee sitä siksi, etteivät ole niistä tietoisia. He eivät ajattele loppuun saakka, koska eivät pysty. Siksi esimerkiksi Anna Kontula, joka on kristitty sosialisti, on suuremman kaliiberin vihollinen. Hän on uskovaisena väistämättä tietoinen ainakin tärkeimmistä premisseistään ja kykenee johdonmukaisuuteen. Sekulaari liberalismi on heikko ja helpommin itsensä kumoava kuin kristillisistä periaatteista käsin operoiva versionsa. Kun sekularismi tulevaisuudessa kuolee, muodostaa uskonnollinen vasemmisto kansallismielisen oikeiston suurimman uhan.

Viimeisenä tulee kaikista pahin, eli farisealaisen liberaalin tyyppi. Siinä missä irrationaaliset ovat kykenemättömyyttään epäloogisia, ovat farisealaiset sitä ennen kaikkea teoissaan. He puhuvat radikaalista inklusiivisuudesta, mutta eivät tee muuta kuin sulkevat ulos. He puhuvat rajat ylittävästä rakkaudesta, mutta kaivavat vallihautoja sekä pursuavat vihaa. He saarnaavat suvaitsevaisuutta, mutta tulevat toimeen vain toistensa kanssa. He luovat ”turvallisia tiloja” samalla, kun vainoharhaisesti ahdistelevat omiaan. Jokainen vastalause on sortoa, mutta mikään määrä huonoa käytöstä heidän taholtaan ei ole liikaa. He tahtovat kieltää valemediat, mutta levittävät valheita vihollisistaan. Ei ole mitään meitä eikä vihollisia, ja silti he puhuvat vailla ironiaa ”meistä ja noista natseista”. Heidän mukaansa rasismi on pelkoa, vaikka uhkakuvien rakentelulta heillä tuskin riittää muulle aikaa. Totuus on suhteellinen, mutta edellinen lause on absoluuttinen.

Psykologiassa tämä tunnetaan projektiona. He näkevät vihollisessaan sen, mikä on heissä itsessään hallitsevana piirteenä. Heidän periaatteensa eivät ole ainoastaan vääriä. He kaiken huipuksi noudattavat niitä meitä kansallismielisiä huonommin. Meitä on sentään moneen lähtöön, mutta en ole vielä tavannut ketään, joka olisi halkeamassa hysteriaansa kuten he. Oikealla on paljon patoutunutta vihaa ja katkeruutta, mutta moni ilmaisee sen sentään avoimesti. Farisealaiset liberaalit kätkevät sen yleensä passiivis-aggressiiviseen ilmaisuun. Ei siis sopisi kuvaan, että suvaitsevaiseksi tunnustautunut katkaisisi verisuonen päästään räyhätessään avoimesti meille suvaitsemattomille kiihkoilijoille. Ei sopisi, kuten eräs miekkonen osoittaa tällä videolla.

Rehellisiä liberaaleja on vain vähän. Se johtuu siitä, että heidän periaatteensa ajavat epärehellisyyteen. Jos kaikki ihmiset ovat erityisiä, kukaan ei ole erityinen. Miten silloin edes voisi suvaita mitään? Koko käsite edellyttää toisen olemassaoloa, tarvittaessa radikaalistikin toisen. Suvaitsevaisen ristiriita on, että hän puhuu kaiken hyväksynnästä mutta määrittelee tuon kaiken vain sellaiseksi, josta itse sattuu pitämään. Se ei silloin edes ole suvaitsevaisuutta siten, kuin se ymmärretään itselle vastenmielisten asioiden sietämisenä, vaan itselle mieluisten asioiden alentuvaa holhoamista. Tämän näkee liberaalien asenteissa muslimeja sekä kaikkea tummaihoista kohtaan. Heidän rumiakin tapoja katsotaan läpi sormien, koska he ovat syyntakeettomia. Suvaitsevaisuus on kirjaimellista antirasismia, sillä kuten rasismissa, redusoidaan tässäkin yksilö pelkän rotunsa edustajaksi.

Mihin suvaitsevaisuudesta lopulta on, sen Rauno Räsänen kertoo:

Suvaitsevaisuus sen sijaan on tarpeeton käsite. Jos en hyväksy, yritän sietää. Jos hyväksyn, ei suvaitsevaisuus tuo mitään oleellisesti lisää hyväksyntääni.

Tämä on selväjärkinen kanta ihmiseltä, joka kuitenkin asemoi itsensä liberaaliksi. Epätervettä on taas suvaitsevaisuuden ja siis liberalismin nostaminen ideologioiden yläpuolelle, mikä tekee niistä universaaleja imperatiiveja. Ne ovat totalitaarisia periaatteita, sillä ne eivät tunnusta vastalauseen mahdollisuutta. Vihollisesta tulee absoluuttinen paha, joka tulee raivata tieltä. Neuvottelusta tulee eloonjäämiskamppailua. Liberalismin totalitaarinen luonne on kuitenkin väistämätön seuraus siitä, että elämme yhä heterogeenisemmäksi muuttuvassa yhteiskunnassa. Suvaitsevaisuus ei enää voi olla yksi periaate muiden joukossa, vaan siitä tulee koko elämää määrittävä tekijä. Sellaisena siltä puuttuu kuitenkin mielekäs yhteisöä määrittävä sisältö. Yhteiskunta redusoituu pelkäksi sopimukseksi, jonka noudattamista byrokraatit alati pitenevien lakitekstien turvin säätelevät. Tämäkin on vain yksi seuraus tilanteessa, jossa yhteisön sisäinen luottamus on kirjoittamattomien sääntöjen puuttuessa hävinnyt. Jokainen on omillaan ja vapaa valitsemaan kuluttajaidentiteettinsä.

Liberalismi on aikamme epärehellisin ja pöyhkein ideologia. Se ei ole vain väärässä, vaan ajaa kannattajansa omahyväisyyteen. Sen kanssa on mahdotonta taistella reilusti, koska se ei myönnä käyvänsä taistelua. Minä tunnistan siinä vihollisen, sen mukaan ei ole vihollisia. Mutta unohtakaa reiluus, unohtakaa säännöt. Suvaitsevaisuudella voi olla käyttöä jokapäiväisessä kanssakäymisessä, mutta unohtakaa se taistelun osalta. Se on maailmankuva, joka voidaan murskata. Se ei ole historiallinen väistämättömyys, ei välttämättömyys. Se on yksi hairahdus, yksi monista ja sen aika on koittanut. Mutta sen korvaaja ei voi olla mikään sekulaari versio konservatiivisuudesta, ei fasismi tai muu materialistinen valhe. Muutos parempaan voi tapahtua vain henkisen, siis uskonnollisen heräämisen myötä. Se olisi kuitenkin toisen kirjoituksen aihe, jonain toisena päivänä.

2 kommenttia:

QroquiusKad kirjoitti...

Suvaitsevaisuuden päätepistettä lähestyttäessä on suvaitsevaiselta lienee pyydettävä tämän suvaita minun suvaita olla suvaitsematta hänen suvaitsemisensa suvaitsemista?

Lauri Stark kirjoitti...

Ja pää sanoo poks.