sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Kuivat luut

...jäävät käteen. Jo kolmatta kertaa Suomi hävisi pronssiottelunsa tällä vuosikymmenellä. Suomen peli ei ollut taaskaan kaunista katsottavaa, mutta yllättävän pienestä jäi kaikki taas kiinni. Venäjän karattua 4-0 -johtoon toisessa erässä, näytti kaikki olevan jo paketissa. Kun ryssien peli lähtee lentoon, se lähtee kunnolla. Totesin kuitenkin, että ottelua olisi vielä puolitoista erää jäljellä. Orastava katastrofi saatiin kuin saatiin käännettyä taisteluksi ja leijonat kampesivat itsensä vielä maalin päähän. Venakoilla tutisi maila ja henki kääntyi ylösalaisin. Kävi kuitenkin niin, että hyvä kiri katkesi Kucherovin soolomaaliin; tulee mieleen MM-finaali 2007, kun Rick Nash katkaisi Suomen hyvän kirin alkuunsa 4-2 -osumallaan.

Suomi taisteli ja kaatui saappaat jalassa, pisteet siitä. Viime minuutille asti väännettiin ja saatiin jopa paikkoja. Pronssit menivät kuitenkin Venäjälle, näin on. Mikä on turnauksen saldo? Se on huono. Suomi pelasi vain yhden onnistuneen pelin, ja se oli puolivälierä Yhdysvaltoja vastaan. Sebastian Aho ja Mikko Rantanen nousevat Suomen onnistujista esiin, mutta eivät olleet vailla puutteita hekään. Ensin mainittu oli pisteistään huolimatta plus/miinus -tilastossa nollilla, ja viimeksi mainittu tuntui kokoonsa nähden turhan pehmeältä fyysisissä kamppailuissa.

Tuomioni valmennukselle: en osaa sanoa. En edelleenkään pidä Marjamäen matelevasta pelityylistä ja näkisin mielelläni uutta verta koko valmennustiimin leveydeltä. Uskon kuitenkin, että jääkiekkoliitto antaa hänelle jatkomahdollisuuden. Ja kuka tietää, josko hän oppisi virheistään. Kenties hän kykenee jalostamaan taktiikastaan voittavaa kiekkoa, jollaista nähtiin USA-ottelussa. Siinä pelin hidastaminen onnistui juuri eikä melkein, joten kenties kilpikonnakiekko ei ole vielä kuollut pelityylinä.

Marjamäen kritisointi meni aika ajoin överiksi ja taisin itsekin vaatia hänen heivaamistaan kesken turnauksen. Ja on siis muistettava, että pelaajamateriaalin heikkous oli myös rajoittavana tekijänä. Tai sanotaanko näin: paperilla Suomen joukkue vaikutti vähintään keskitasoiselta, eli epäonnistuminen oli seurausta monien pelaajien alisuoriutumisesta. Väitän että esimerkiksi Valtteri Filppula, Juha-Matti Aaltonen ja Jesse Puljujärvi vetivät kisat alta oman rimansa. Puolustajat olivat epävarmoja läpi turnauksen. Julius Honka osoitti kiitettävää pelirohkeutta, mutta teki myös paljon virheitä. Laukaukset olivat kaikilla kautta linjan huonoja, kuinka iso prosentti kilpistyikään heti ensimmäiseen blokkaajaan?

Mitä toivoisin tulevaisuudelta? Nopeampia luistelioita, pelivauhtia Suomi ennen kaikkea tarvitsee. Ja jotta pelivauhtia voisi lisätä, tarvitaan siihen kykeneviä pelaajia. Suomalainen kiekkoilu on korostanut liikaa puurtamista taidon kustannuksella ja häikäiseviä yksilöitä kaipaisin enemmän. Jos Puljujärvestä saadaan hiottua myös aikuistasolla pärjäävä pelaaja, olisi hänessa esimerkkiä. Iso koko ja nopeus on yhdistelmä, jollaista ei useinkaan näe.

Mut vittu kuitenkin. Saatanan ryssät.

EDIT. En tiedä mitä tapahtui, mutta huomasin ensimmäistä kertaa koskaan kannattavani Ruotsia. Minä jännitin Tre Kronorin puolesta finaaliottelussa. Kenties osasyynä oli Kanadan liika dominointi viime vuosina, kaksi peräkkäistä mestaruutta on aivan tarpeeksi; oli heidänkin aika maistaa taas häviämisen katkeraa kalkkia. Oli aika osoittaa, että eurooppalainen kiekko ei taivu pohjoisamerikkalaisen edessä. Ruotsi oli kova ja tällä kertaa paras.

Kyllä finaalissa oli aivan oikeat joukkueet myös. Tasaista vääntöä puolin ja toisin, vähän virheitä ja tarkkaa puolustamista. Maaleja olisin kaivannut enemmän, varsinkin kun Ruotsin ainokainen varsinaisella peliajalla oli tyypillistä hannuhanhea. Vauhtia pelissä oli, varsinkin jatkoajalla. Kaihoisasti katselin sitä ajatellen, että kenties jonain päivänä kauniina myös Suomi samaan pystyy.

Det skulle bli jättekiva.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Moi, Korppi.

Allekirjoitan pitkälle analyysisi, sijoitus on välttävä, mutta tapa millä se tuli ei vakuuta. Valmennus selkeästi epäonnistui, tuskinpa jäällä nähtyyn hitaaseen peliin sinänsä vartavasten tähdättiin. Pelaajat jäivät omasta tasostaan kautta linjan, ehkä Puljujärvi pahiten, hänen kehityksestään tai siis sen puutteesta olisin huolissaan. Tasoitusta annettiin jo riittävästi kun kuumimpia NHL-nimiä ei saatu joukkueeseen. Maalivahtipeli on kulmakivi joukkueella kuin joukkueella, Suomella se on yleensä ollut hyvää, nyt sekin jäi vaisuksi. (Ja kuinka sattuikaan, torjuntatilaston kärjessä ovat finaalimaiden veskarit)

Miten tästä eteenpäin? Marjamäki varmaankin kokemuksesta viisastuu ja ymmärtääkseni suomalainen valmennuskulttuuri on hyvä, asioista keskustellaan avoimesti ja rakentavasti. Yksilötaidon esille saamiseen pitäisi kiinnittää huomiota, onhan monesti aiemmin nähty paljon iloisempaa Leijonien peliä kuin nyt. Marginaalit ovat kuitenkin pienet, individualismi jäällä on koitunut esim. Venäjän tuhoksi monet kerrat, ja materiaalimme tuskin koskaan riittää jotain Kanadaa vastaan yltipäisessä maalintekokisassa. Puolustusvoittoinen pelitapa voi olla aktiivista, karvataan rohkeasti ja maalipaikkojakin syntyy sitä kautta, epätoivoinen siilipuolustus jalkapallon tapaan on siitä kaukana. Tärkein asia on, että valittu pelitapa toimii jäällä ja se on aina suhteessa vastustajan pelaajiin ja taktiikkaan.

Jääkiekon harrastajia taitaa olla Suomessa nykyään enemmän kuin tuossa maailmanmestaruuden voittaneessa maassa. Heidän henkilökohtaisia taitojaan on onnistuttu myös kehittämään, viime vuosien juniorimenestys sen osoittaa. Vaikka näistä kisoista ei paljon jäänyt käteen, on hyvät syyt uskoa menestykseen tulevaisuudessa.

Keväisin terveisin,

-Samppa

Korppi on oikeus kirjoitti...

Tervehdys Samppa.

Annetaan Marjamäelle se yksi tilaisuus. Vähän toki hirvittää, että viekö hän tuon pelikirjan myös olympialaisiin. Se on totta, että huippumaita vastaan Suomen peli on lähes aina ollut puolustusvoittoista. Mutta kuten sanoit, se on sellaisenakin ollut aktiivisempaa kuin mitä nyt nähtiin. Karvausta ja taklauspeliä harrastettiin todella vähän.

Tärkein asia on, että valittu pelitapa toimii jäällä ja se on aina suhteessa vastustajan pelaajiin ja taktiikkaan.

Jenkkejä vastaan se siilipuolustus toimi kuin toimikin, kiekko pysyi pääosin kulmissa. Mutta kuten nähtiin, Ruotsia vastaan oltiin aseettomia.

Venäjän tuhoksi monet kerrat, ja materiaalimme tuskin koskaan riittää jotain Kanadaa vastaan yltipäisessä maalintekokisassa.

Junnukisojen puolivälierä 2016 oli itse asiassa tällainen harvinaisuus: Suomi voitti Kanadan maalintekokilpailussa. Suomen puolustus vuoti kuin seula, mutta Pula-Aho -ketjun suoritus siivitti Suomen eteenpäin.