keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Rogue One - A Star Wars Story


Spoilerivaroitus: jos et ole elokuvaa nähnyt, voit kääntyä vielä takaisin.


Päätin katsastaa tämän Star Wars spin-offin uteliaisuuttani. En ollut sen ilmestymisestä innoissani, enkä käynyt katsomassa sitä teatterissa. Kadun tuota päätöstä nyt. Kuinka paljon asiaan vaikuttivatkaan nollaodotukseni, niin joka tapauksessa pidin elokuvasta – ja pidin enemmän kuin seitsemännestä episodista. Tämä oli monin tavoin mieluisa yllätys verrattuna mielikuvituksettoman elokuvateollisuuden yleiseen antiin. Tekijät saivat purkittaa filmin vailla liian suuria paineita ja se näkyi. Force Awakens oli monien kompromissien vesittämä kierrätysesine, Rogue One taas parasta Tähtien Sotaa sitten prequel-trilogian päätösosan jälkeen.

Alkujaan haluttomuuteni oli poliittista perua. Olin käsityksessä, että tiedossa olisi ollut tuhti satsi mokutusta. Monietninen näyttelijäkööri ei ainakaan hälventänyt epäilyksiäni. Suureksi ilokseni elokuva keskittyikin tarinaan eikä propagandaan. Hahmokaarti oli epätoivoinen lauma galaktisia hylkiöitä, joita yhdisti sitoutuminen itsemurhamissioon. Vaaleanpunainen sössötys loisti poissaolollaan ja toiminta saattoi imaista mukaansa. Tämä oli itse asiassa mitä omaperäisin Star Wars, sillä kirkasotsaisen seikkailun sijasta on kyseessä tumma sotakuvaus; ei vain imperiumi vaan myös kapinaliitto on valmis armottomuuteen. Yksilöt uhrataan molemmin puolin, jos se on vain strategisesti kannattavaa. Joku voisi sanoa, että tämä moraalisävyjen harmaantuminen on jo kyllästymiseen asti nähtyä. Se on perusteltu vastaväite ja pitää paikkansa. Star Wars-universumin kontekstissa se kuitenkin tuntui piristävältä. Huomautan myös, ettei kapinan oikeutusta kyseenalaisteta itsessään. Suuressa mittakaavassa on selvää, ketkä ovat tarinan sankareita ja ketkä konnia. Elokuva vain näyttää, että yksilötasolla hommasta tulee sotkuista ja rumaa. Eivät kaikki, jotka vihaavat imperiumia, rakasta kapinallisia.

Hahmoja on kritisoitu tylsiksi ja ymmärrän miksi. Pidin tästä poppoosta joka tapauksessa. Sankaritar Jyn Erso ei ollut kaikessa hyvä Mary Sue, vaan henkisten arpien rikki runtelema ja katkeroitunut selviytyjä. Hän ei piittaa kapinaliitosta, ei muusta kuin elossa pysymisestä. Heidän puolelle hän silti päätyy, vastahakoisesti ja vain onnettoman sattuman kautta; ei joka gimma ole Kuolontähden suunnittelijan tytär. Jyn ja häntä ympäröivä resuinen joukko käy taisteluun melkein vailla toivoa – melkein, sillä juuri se viimeinen valonpilkahdus saa heidät viimeiseen epätoivoiseen ponnistukseen. He todistavat omin silmin Kuolontähden tulivoiman ja tietävät mitä tulisi tehdä: saattaa sen piirustukset kapinaliiton haltuun, jotta sen heikkous voitaisiin löytää. Tehtävä on lähes tuhoon tuomittu ja tuhoon he kulkevatkin, aivan joka iikka. Tämä oli suorastaan tyrmistyttävää, kuinka hahmot yksi kerrallaan kuolevat. Pidin siitä. Urheuden ja uhrivalmiuden teema vetoaa minuun, ja varsinkaan näin nykypäivänä ei sitä liikaa näe. Usein niiden, joilta vielä löytyy tahtoa uhrata itsensä suuremman asian hyväksi, katsotaan edustavan vain terrorismia ja fanaatikkoja. Totta tosiaan, uhrimieli on heidän käyttövoimansa. Samalla unohtuu, että sen voimalla kävivät myös talvisodan ja ristiretkien soturit taistoonsa.

Esteettisesti elokuva oli silmiä hivelevän upea. Harvoin ovat tähtihävittäjät yhtä hyviltä näyttäneet, maataisteluakin todistin sellaisena kuin sitä voi tuossa universumissa odottaa näkevänsä. CGI toimi ja oikeat lavasteet olivat huolella pykättyjä. Miinusta tulee soundtrackista, joka oli varsin mitäänsanomaton vanhat teemat poislukien. Ja kuten kaikessa oikeassa fantasiassa, sisälsivät muutamat hetket ihmeen tuntua. Miltä näyttäisikään, jos metallinen kuu - ei vaan massiivinen avaruusasema  - nousisi planeetan horisontista?

On erikseen mainittava lopun majesteettinen kohtaus, jossa joukko pelokkaita kapinallissotilaita tähtää aseillaan pimeään käytävään. Vain konemainen hengitys kuuluu, kunnes verenpunainen hehku täyttää tilan ja tuhoaja galaksin vapaiden kansojen painajaisista ruumiillistuu heidän silmiensä eteen.

HELP US!!

9 kommenttia:

Juho kirjoitti...

Itse kävin katsomassa teattarissa. Tykkäsin. Varsinkin viimeinen puolituntinen oli mahtavaa ja kyllä siinä kyynel tuli silmäkulmaan.

Ei tuo uusi Beauty and the beast:kään ollut ollenkaan sellainen feminist frequency edition kuin etukäteen pelkäsin. Eikä se uusin Pirates of caribbean ole rotten tomatoes 32% arvoinen. Voittaa Vierailla vesillä leffan mennen, tullen ja palatessa.

Ans kattoo, mitä The last jedi, live action Aladdin jne. tuovat tullessaan.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Iltaa Juho.

Loppuosa olikin elokuvan parasta antia, siinä missä alku oli turhankin verkkainen. Toisaalta ei verkkaisuus ole tällaisina adhd-päivinä pahitteeksi. Tylsä tämä elokuva ei ollut missään vaiheessa.

Mitä sitten tulee noihin klassikkoanimaatioiden live action -filmatisoiteihin, en vain halua mennä niitä katsomaan. Suurin vastalauseeni ei suinkaan ole poliittinen vaan esteettinen: ne eivät vain näytä hyviltä.

Anonyymi kirjoitti...

Minusta Rogue One oli Star Wars -elokuvista kolmanneksi paras, Ep. V ja IV jälkeen. (Tosin paljon ei vaadittaisi tälle sijalle yltämiseksi.) Suurimmat epäkohdat olivat, että minulla meni hyvin pitkään tajuta, mistä siinä ollenkaan oli kyse, ja että henkilöhahmot eivät tulleet lainkaan läheisiksi (sankarittareen aloin peräti suhtautua antipatialla), sekä tietenkin moniin elokuviin liityvä vika, että näyttelijät puhuvat niin epäselvästi, että jouduin laittamaan tekstityksen päälle.

Vaikuttavimmat kohtaukset olivat Jedhan tuho, Scarifin tuho ja dramaattinen loppukohtaus. Jotenkin Kuolemantähden tuhovoiman kauhistuttavuus paljastui minulle, kun sitä käytettiin totuttua heikompana. Kokonaisen planeetan räjähdys on helppo kuitata fantasiaelementtinä, joka ei tunnu oikein miltään, joten Jedhan tuho inspiroi minua voimakkaasti. Kun kallioperä halkeaa ja tuho leviää niin hitaasti, että ihminen ehtii tajuta, mitä on tapahtumassa, se toi todellisuuden tuntua tarinaan. Se muistuttaa niistä superaseista, joita ihmiskunnalla on kaiken aikaa laukaisuvalmiina. Myös jotenkin kaunista oli nähdä Kuolemantähti taivaalla osin pilvien peitossa, nähdä se tuhoon tuomitun näkökulmasta. Siinä oli jotain, mitä Star Warsissa yleensä ei ole. Sellainen "Jee, me ollaan avaruudessa"-meininki on menettänyt jo teränsä. Ymmärrän, miksi se vetosi 70-lukulaisiin, mutta saman toistaminen joka elokuvassa on saanut minut arvostamaan sitä, että edes kerran avaruus on tarinan henkilöille tylsä paikka, kuin suljettu hissi nykyihmiselle, ja tapahtumat planeetoilla ovat ne mielenkiintoisimmat. Krennicin kohtalo oli niin ironinen, että yksin se oli parempi kohtaus kuin Ep. I, II ja III yhteensä. Miinusta saa kohtaus Darth Vaderin linnassa. Se oli juonen kannalta täysin epäoleellinen, todellisuudessa mokomaa keskustelua ei olisi ikinä vaivauduttu käymään. Siinä vain haluttiin antaa faneille kiksejä.

Odotan muuten malttamattomana, milloin Star Warsin henkilöt keksivät, että on parempiakin tapoja tuhota planeettoja kuin tuhlata kaksikymmentä vuotta ja bruttogalaksintuotteen verran rahaa superaseen rakentamiseen. He voisivat kiinnittää hyperajolaitteen asteroidiin ja singota sen päin valittua planeettaa, niin kaikki elämä saataisiin pyyhittyä pois, ja lisäksi planeetan voisi joskus tulevaisuudessa asuttaa uudestaan. Star Warsissa on muutaman kerran käyty sotaa ajamalla avaruuslaiva päin toista, joten miksi kukaan ei tajua hyödyntää sitä menetelmää enemmänkin?

Korppi on oikeus kirjoitti...

Myöhäisiltaa Anonyymille.

näyttelijät puhuvat niin epäselvästi, että jouduin laittamaan tekstityksen päälle.

Itse tein saman havainnon, joskaan en käyttänyt tekstityksiä. Forest Whitakerin hahmo oli erityisesti semmoinen, ettei siitä hinkuhönkimisestä meinannut saada tolkun tolkkua.

sankarittareen aloin peräti suhtautua antipatialla

Miksi näin?

...

Mitä sanot Jedhan tuhosta ja ylipäätänsä tuosta planetaarisesta näkökulmasta, voin allekirjoittaa sen. Alderaanin tuho oli melkoinen näky silloin lapsena, mutta tässä mehusteltiin oikein urakalla. Veikkaan, että leffantekijät olivat efektejä varten konsultoineet tiedemiehiä, sillä Kuolontähden zappaus oli vaikutuksiltaan kuin simuloitu asteroiditörmäys. Muutoin sille, miten paikkoja pistetään paskaksi, on vain mielikuvitus rajana; ehkäpä tarinallisista syistä joudutaan sen lentoa siis hieman rajoittamaan, jottei sodankäynnistä tulisi vain planeettojen runnomista hyperajokomeetoilla (leffan loppupuoellahan nähtiin muuten kohta, jossa hyperajoon hyppäävä kapinallisalus törmää hyperajosta saapuvaan tähtihävittäjään. Näin siis, mikäli oikein muistan).

Krennicin kohtalo oli niin ironinen, että yksin se oli parempi kohtaus kuin Ep. I, II ja III yhteensä.

Ovatko prequelit niin huonoja? Ykkösosa on oikeasti huono, mutta kakkosessa on jo yritystä. Ja jos minulta kysytään, on kolmosepisodi täysipainoinen Star Wars. Traagisuudessaan menee alkuperäisten rinnalle.

Anonyymi kirjoitti...

Antipatiani sankaritarta kohtaan varmaan johtui osaksi siitä, että jatkuvasti totinen, epäinnostunut, hapan ja tunnekylmä naishahmo on minusta hyvin epämiellyttävä. Jyn Ersolla toki oli traumaattisen taustansa vuoksi syytä olla sellainen kuin oli, mutta ei se asiaa muuta. Sellaisen henkilön kanssa en haluaisi joutua autiolle saarelle, oli hänellä miten hyvä syy tahansa olla sellainen kuin on. Lopussa hän tosin alkoi saada hymyä huuleen, ja samalla antipatianikin väheni. Lisäksi havaitsin läpi elokuvan katsovani hänen suutaan. Hänellä oli suupielessään jotain, joka sai hänen ilmeensä näyttämään ylimielisen halveksuvalta, mikä ei sovi muille kuin miespuolisille ylimyksille. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Hobitti-elokuvien Thranduil on ehkä kaikkien aikojen suosikkini elokuvahahmoista juuri siksi, että häneen hienonkylmä ylimielisyys sopii. Olen aina sanonut, ettei ylimielisyys ole epäkohta, jos henkilöllä tosiaan on siihen aihetta.)

Prequel-trilogian elokuvista en ole pitänyt yhdestäkään. I on mitä on, mutta mielestäni II ja III eivät nekään tuoneet muuta parannusta kuin vähemmän Jar Jaria. II:n rakkaustarina on niin imelä ja epäuskottava, että sen ajatteleminenkin saa minussa aikaan puistatuksia. III, jonka itse asiassa katsoin vasta neljä vuotta sen ensi-illan jälkeen, koska Star Wars -innostukseni oli ollut pohjamudissa, on huono sekin. Anakinin kääntymys pimeälle puolelle ei ole vakuuttava. Elokuvan käsikirjoittajilla oli loppuratkaisu, johon oli päädyttävä, mutta he eivät osanneet tehdä tyydyttävää tarinaa siihen pääsemiseksi. Vähän ennen loppuhuipennusta Yoda sanoo, että Anakin "is [...] consumed by Darth Vader", mutta oikeasti ei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi voinut saada niin rajun muutoksen aikaan.

Kun joku vuosi sitten katsoin Ep. I:n uudestaan monen vuoden jälkeen, minusta alkoi tuntua kuin se ei olisikaan niin huono. Tarinan kannalta aivan tarpeeton pod race -kisa vaikuttaa kuin Star Wars -parodialta, jossa mässäillään räjähdyksillä. Se oli kuin Lucasfilm olisi tehnyt pilkkaa itsestään, mikä oli ihan huvittava ajatus.

Juho kirjoitti...

Kotimaisella elokuvateollisuudella menee lujaa. Ensin tulee hollywood versio Tuntemattomasta sotilaasta ja sitten supersankarileffa ilman hollywoodia (Rendel).
Tuntematonta jää väliin jo periaatteen vuoksi ja Rendelin menen ihan varmasti katsomaan, jos ei muuten niin kettuilun vuoksi.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Terve taas, molemmille.

Ano: mitä sanot tuosta perusilmeestä Jyn Erson naamalla, on se muuten totta. Ylimielisyys on asenne, joka pukee naisia erityisen huonosti. Ei sillä saa muuta kuin narttuämmän maineen. Kyseinen näyttelijä saa kuitenkin sen osin anteeksi kauneutensa vuoksi, siksi minun oli vaikea saada silmiä irti hänestä (aivan erityisesti pidän blogitekstiini valitsemastani kuvasta). Ja kuten huomasit, Jyn kävi läpi hienoista hahmokehitystä, jonka johdosta tuo kyyninen asenne väheni.

Kritiikkisi prequel-trilogiasta on jotain, johon voin vaivatta yhtyä. Nämä puutteet eivät kuitenkaan häiritse minua yhtä lailla. Esimerkiksi sen, että Anakinin lankeemus oli huonosti pohjustettu, paikkaan osin mielikuvituksella. Tulkitsen sitä siten, että hän ei ollut Palpatinen puolella niinkään sydämestään kuin pakosta. Hän oli astunut rajan yli, eikä hän voinut enää kääntyä takaisin. Perustellaksen tekonsa hänen oli valehdeltva itselleen, mikä pahensi myös egoismia. Mutta joo, vähän tällaisia fanin ad hoc-selityksiähän nämä ovat...

Kun joku vuosi sitten katsoin Ep. I:n uudestaan monen vuoden jälkeen, minusta alkoi tuntua kuin se ei olisikaan niin huono. Tarinan kannalta aivan tarpeeton pod race -kisa vaikuttaa kuin Star Wars -parodialta, jossa mässäillään räjähdyksillä. Se oli kuin Lucasfilm olisi tehnyt pilkkaa itsestään, mikä oli ihan huvittava ajatus.

No jopas, mielestäni podrace oli harvoja hyviä juttuja ykkösepisodissa.

Juho: ai niin, Tuntematonkin uudelleefilmatisoidaan. Rendelistä en ole edes kuullut, ja tuskin menen katsomaan. En ole suomalaisen nykyelokuvan fani, itse asiassa vihaan sitä suurella palolla. Rankistelevaa ja poseeraavaa teeskentelyä tai huonoa huumoria se pääosin on. Jos hyviä elokuvia löytyy, saa toki suositella.

Apoliteia kirjoitti...

Mitä itse blogauksen aiheeseen tulee, ei itselläni ole juuri lisättävää jo sanottuun. Samaa mieltä siitä, että tämä oli tuhannen galaksin voimalla parempi kuin FA. Asialle ei taida juuri ollakaan vakavasti otettavia vastaan sanojia.

Blogi-isännän pyyntöön hyvistä, uusista suomalaisleffoista sanon yhden sanan: Sauna.

Ei se nyt enää ihka uusi (2008) ole, mutta en malta olla kehumatta ko. rainaa kaikissa sopivissa tilanteissa, niin ällikällä lyöty siitä aikanaan itse olin. 1590-luvun raaistunut ja pitkittyneen sodan kalvama tunnelma ei ole juuri kuvauksia (ainakaan onnistuneita) saanut itsenäisyyden alkuvuosikymmenten kirjallisuuden jälkeen, mikä jo itsessään on syy katsoa Sauna. Kun elokuva on vielä atavistisen erämaakauhun ja yhtä atavistisen itä-länsi -rajamaantunnon kuvaaja, on siinä jo painoa. Vieläpä se on kauhuleffa jolla on sisäistä syvyyttä. Tulee aika paljon mieleen uudempi "The VVitch" mieleen.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Iltaa Apoliteia.

Nyt, kun mainitsit Saunan, niin itse asiassa olen nähnyt sen. Useampi vuosi siitä jo on aikaa, mutta pidin elokuvasta. Se ei ollut kauhuelokuvana kummoinen, mutta suomalaiseksi tuotokseksi virkistävä poikkeus. Miljöö oli ainakin hyvin kuvattu, arvoituksellinen kylä keskellä pakanallisia suomaita ei herätä turvallisia tunteita.

Iron Sky olisi tietty toinen poikkeus, mutta se oli auttamattoman keskinkertainen. Ei kyllä, täältä ei hyviä elokuvia enää löydä. Varsinkin, jos tekijöiden listalta löytyy sellaisia nimiä kuin Aleksi Mäkelä tai Aku Louhimies, on se minulle yhtä kuin paskan sertifikaatti.