Jääkiekko ja väkivalta

Viime viikonlopun EHT-turnaus sujui suomalaisittain oikein voittoisissa merkeissä, eritoten nuorten lupausten Eeli Tolvasen ja Miro Heiskasen astuessa esiin. Kovan tason laukojia taikka kiekollisia puolustajia ei leijonilla ole koskaan ollut liikaa ja olen kiitollinen jokaisesta nousevasta tähdestä.

Mutta eräs yksityiskohta jäi askarruttamaan minua, nimittäin Venäjä-ottelun pienoinen tappelu Veli-Matti Savinaisen ja Andrei Zubarevin välillä. Kahakka kirvoitti isästäni odotettavaa paheksuntaa, johon saatoin itse yhtyä. En ole koskaan voinut oikein sietää kaukaloväkivaltaa, en varsinkaan tappeluja. Nyrkkeilykehät ovat sitä varten, jos tahtoo kiekonsiirtelyn sjasta tyrmätä vastustajansa. Luistimet päällä tappeleminen lisäksi näyttää juuri niin kömpelöltä kuin se varmaan tuntuukin. Kuitenkin tappelut tuntuvat edustavan joillekin suurta näytöstä, varsinkin pohjoisamerikkalaiselle yleisölle. Matseja suorastaan odotetaan. Tuomarit eivät mene väliin ja tappelun päätyttyä riitapukarit poistuvat suosionosoitusten siivittäminä suihkuun.

Olen tyytyväinen, ettei nykyaikainen kiekko ole yhtä väkivaltaista kuin ennen. Kentän poliiseilla eli gooneilla ei ole onneksi enää käyttöä – vai mihin kummaan tarvitaan miestä, joka juuri ja juuri pysyy luistimilla, tekee muutaman pisteen per kausi ja istuu tuhansia minuutteja jäähyillä. Eikä heidän roolissaan ollut muutenkaan hurraamista, kuten Derek Boogaardin kohtalo osoittaa. Suomen oma murheenkryyni – Jarkko Ruutu – osasi parhaimmillaan edistää peliäkin, mutta typerine tempauksineen hänestä oli aina enemmän haittaa kuin hyötyä.

Entäpä taklauspeli? Tästä videosta voinee katsastaa millaista teurastusta se pahimmillaan voi olla. Päähän kohdistuneilla tööteillä ja polvitaklauksilla on tuhottu useampiakin uria. Jääkiekkokaukalossa sallitaan tekoja, joista siviilielämässä saisi syytteen pahoinpitelystä. Ja sikäli kuin tiedän, ei jääkiekkoareena ole sotatoimialuetta; normaalien sääntöjen ja lakien tulisi sielläkin päteä. Oman näkemykseni mukaan törkytaklauksista tulisikin pelikiellon lisäksi tarjoilla rikostuomiota. Mikäli lajin idea on olla taito- ja maalintekopeli, ei vastustajien vammauttaminen palvele mitään tai ketään. Se palvelee vain yleisön verenhimoa.

Verenhimosta kuitenkin puheen ollen, en voi kiistää väkivallan energisoivaa vaikutusta. Välitön reaktioni Venäjä-ottelun tappeluun oli innostus, kuin kipinä olisi sytyttänyt sähäkän roihun. Se sama atavistinen tunne, joka nyrkkeilyä seuratessa vallitsee, siirtyy yllättäen väärään kontekstiin. Vai siirtyykö? Kenties väkivalta on oleellinen ja erottamaton osa jääkiekkoa, yksi syy sen viehätykseen. Toisin kuin monessa muussa joukkuelajissa, on jääkiekossa vaara aivan eri tavalla läsnä. Pelaajien koko yhdistettynä kovaan vauhtiin tuottaa jo itsessään vaarallisia tilanteita liukuhihnalta. Jokainen pelaaja liukuu terävien luistimien päällä ja pelaa keihäisiin verrannollisilla mailoilla. Kiekko on kivenkovaa kumia ja ampaisee laukauksesta jopa 160 kilometrin tuntinopeuteen; tuskin missään muussa lajissa keräillään yhtä paljon irronneita hampaita pelikentältä.

Kun lajin inherenttiin vaarallisuuteen lisätään kontaktia ja fyysisesti ankaraa peliä kannustava ilmapiiri, on tuloksena ihmisromurallia. Ainoastaan amerikkalainen jalkapallo vetää fyysisen tuhoisuutensa tasolla vertoja jääkiekolle ja ehkä jopa ylittää sen. Toisaalta kenenkään jenkkifutispelajan kaulaa ei ole taidettu viiltää kesken peliä auki...

Yhdellä tasolla ajattelen, että kontakti voitaisiin kieltää jääkiekosta kokonaan. Näin on laita naisten jääkiekossa ja siellä tila jää taitopelaajille. Kuitenkaan en voi kiistää sitä hyökyvää tunnetta, kun suosikkijoukkueen pelaaja lanaa vastustajan sileäksi pommillaan. Niin, huomatkaa myös sanojen käyttö: pelaaja laukoo, tykki puhuu, vastustaja murskataan/teurastetaan, hyökkäys, puolustus jne. Koko jääkiekosta tulee vertauskuva sodalle, jopa niin paljon että jotkut sanovat sodan imitoivan jääkiekkoa. Joukkueiden nimet petoeläimineen, aseineen ja peliasut aggressiivisine logoineen eivät voisi alleviivata asiaa yhtään enempää.

Ehkä vaaran tuntu on se, mikä osaltaan tekee jääkiekosta jääkiekkoa. Jokainen pelaaja tietää, mihin leikkiin ryhtyy lajin valitessaan. He uhmaavat elinikäisiä vammoja, jopa kuolemaa. Neitimäisiä jalkapalloilijoita kohtaan tunnen tiettyä halveksuntaa: heidän ”tappelunsa” ovat läpsyttelyä ja suurin osa loukkaantumisista filmauksia. Kun lätkässä tapellaan, otetaan senkat nokasta. Kun lätkässä sattuu, niin silloin sattuu aivan aikuisten oikeasti. Jos jääkiekkoilijoiden päät ovatkin jatkuvista tööteistä keskimääräistä pehmeämpiä, herättää lajin teeskentelemätön aggressiivisuus kunnioitusta.

Suhteeni jääkiekon väkivaltaan on siis kaksijakoinen. Totta kai se on tyhmää ja on tuhonnut ihmisiä. Mutta tunnetasolla pidän siitä, innostun tappeluista ja taklauksista. Laji on vauhdikkuudessaan niin intensiivinen, että tunteiden kuohuminen on väistämätöntä – myös katsomossa. Ehkäpä jonkinlaisena kompromissina tulisi pyrkiä mahdollisimman puhtaaseen peliin fyysisesti, eli likaisesta pelistä rankaistaisiin ankarimman mukaan, mutta puhtaista ja loukkaantumiseen johtuvista niittauksista ei seuraisi mitään – mikä käytäntö on ollut vuosien ajan vallitsevana ainakin periaatteessa.

…

Lyhyenä kommenttina jo hyvän aikaa käynnissä olleeseen lätkäkauteen Euroopassa ja rapakon takana: Eeli Tolvanen on ollut syksyn innostavin tapaus, kaveri dominoi KHL:ssä yli piste per peli -tahdissa. Lämäri ja rannari ovat jäätävää tasoa, vertailukohtana on Winnipegissä toista kauttaan pelaava Patrik Laine. Viimeksi mainittu ei ole saanut aivan yhtä myrskyisää starttia toiselle kaudelleen, ainakaan ei hattutemppuja ole nähty ensimmäistäkään. Mutta yhdeksän maalia ja 13 pinnaa 17:ään peliin on kohtuullinen alku sekin. Sanotaan kuitenkin, että kohtuullinen ei pitkällä aikavälillä riitä; Laineelta on lupa odottaa enemmän.

Mielenkiintoa on herättänyt Tampa Bayn tutkapari Steven Stamkos ja Nikita Kutšerov. Ensin mainittu tarjoilee ja jälkimmäinen latoo kiekkoa maaliin kuin kuumeessa. Tällä menolla molemmat ylittävät sadan pisteen rajan niin että paukkuu.